Nyt olen yksin matkassa. Saana lensi viime tiistaina jouluksi takaisin kotiin ja mina Intiaan. Aluksi oli erittain haikea tunnelma, varsinkin kun en paasyt jouluksi takaisin rakkaimpieni luokse, mutta nyt olo ei ole enaa yhtaan maassa. Yksin matkustaminen on yllattavan kiintoisaa ja helppoa, ja kohta naen taas oman rakkaan perheeni. Lasken jo paivia, milloin Taneli, iska ja aiti saapuvat Intiaan. Viisi viela jaljella ja kuudennen paivan illalla olemme taas yhdessa, ensi sunnuntaina myohaan illalla. Ajatus saa minut hymyilemaan leveasti.

Intia on aivan ihmeellinen ja ihana maa. Vaikka en ole vasta nahnyt kuin kehittyneet Mumbain ja rikkaan Keralan Varkalan, olen jo aivan myyty. Tama maa on taysin minua varten. Ihanaa musiikkia, paatonta menoa, kauniita vaatteita, kauniita taloja, kasvisruokaa, vareja, kuumuuttaa, sietamatonta kuumuutta ja kauniita, minulle mielenkiintoisia maisemia. Miksi en ole eksynyt tanne koskaan aikaisemmin? Missa mina olen oikein ollut? Intia on taivaani. Tanne mina tulen tulemaan aina vain uudestaan ja uudestaan. Ahhh, tama on jotain niin minua ja kaikkea taivaallista.

Oli hieman vahalla, etta en myohastynyt lennoltani Mumbayhin. Jet Airwayn sivuilla oli lukenut vaaran lentokentan nimi, joten isan ohjeita noudattaen, menin ensiksi vaaralle kentalle. Onneksi olin kuitenkin varannut kaikkeen hyvin aikaa, joten aamuinen Bangkokin ympariajo ei ollut liian kohtalokas ja tukala. Jouduin kuitenkin maksamaan matkasta tuplahinnan, koska kilometreja tuli niin tuplasti enemman. Samoin aikaa voittaaksemme, taksikuski joutui ajamaan skylinjoja pitkin, jotaka olivat maksullisia. Kerkesin kuitenkin ja kerkesin myos ostamaan taxfreesta itselleni uuden rasvan ja kuivattuja thaimaalaisia hedelmia.

Lentomatka Bangkokista Mumbayhin kesti nelja tuntia ja oli taynna kaikenlaista luksusta. Kun kone lahti liikkeelle, lentoemannat toivat kaikille tarjottimella ja pinseteilla kuumat pyyhkeet kasienpesua varten ja isot menuet. Lennolla meille tarjoiltiin aamupala, joka oli minun mittakaavassani enemman kuin aamupala. Se oli pikemminkin aamiainen, paivallinen ja iltapala. Tarjottimella oli hedelmasalaattia, oikea ( Saana se oli todellakin oikea!) croissantti hilloineen, soijamaitotrippi, tuoremehu, vetta, teeta ja jokainen sai viela taman kaiken lisaksi valita kolmesta eri vaihtoehdosta lampiman aamupala-annoksen. Otin intialaisia papuja, riisia ja tulisia kastikkeita.

En meinannut millaan saada kaikkia ruokia syodyksi siina ajassa kuin olisi pitanut. Lentoemanta kavi kolmesti kurkkimassa muiden tarjottimien keraamisen jalkeen, olinko jo syonyt. Lopulta luovutin ja jatin osan syomatta, enka nautiskellut koko neljaa tuntia luksusruoilla. Soijamaidon pistin after mintin kanssa reppuuni iltapalaksi.

Jokaiselle matkustajalla oli oma televisio, josta pystyi vapaasti valitsemaan, mita haluaisi katsoa. Tarjolla oli paljon erilaisia elokuvia, niin lansimaalaisia, lasten kuin bollywood, tv-sarjoja, uutisia ja musiikkivideoita. Olin epaeksootiinen ja valitisin Mamma Mian, vaikka Jari on joskus haukkunut sen minulle huonoksi. Valintani oli kuintenkin juuri oikea pieneen masennuksen alaiseen tilaani. Mamma Mia sai minut nauramaan ja nauttimaan lennosta. Itseasiassa se oli myos aika hyva, huumorilla tehty. Kaikilla nayttelijoilla oli hyva energia ja kemia lapi koko elokuvan, mita oli ihanan katsella. Valilla on hyva nahda teoksia, joissa prosessi on lopputuolosta tarkeampi paamaara. Luulen, etta aiti sina tykkaisit Mamma Miasta. Siina oli jotain sinua ja hymyasi.

Mumbayn kentalle paastyani olin hieman pihalla, mita minun pitaisi oikein tehda. Jos olisin ollut yhtaan enemman nukuksissa, olisin varmaan joutunut Lontooseen. Koneestani lahti suuri joukko ihmisia jatkolennolla sinne. Kentan ulkopuolella edestakaisin kaveltyani tapasin yhden miehen, joka oli myos matkalla samalle juna-asemalla kuin minakin, joten otimme yhteisen taksin asemalle. Asemalla ohikulkijat tulivat heti kyselemaan, mita etsin ja attoivat minua loytamaan oikean paikan, josta pystyin ostamaan itselleni matkalipun toiselle juna-asemalle. Yksi mies varoitti myos minua, etta lipunmyyjilla on paha tapa rahastaa ulkomaalaisilta enemman.

Kun olin illalla kuuden aikoihin viimein paassyt haluamaani yopaikkaan, oli minulla taskussani jo junalippu eteenpain ja kasa intialaisten miesten puhelinnumeroita ja sahkopostiosoitteita. Voisin tehda niista kaikista pienen kuvakollaasin, jos huvittaisi. Tama on kylla taas yksi miesten tayttama maa. Todella kummallista. Ja kaikki haluaa aina nahda uudestaan. Just joo. Onneksi kaikki ovat kuitenkin tahan mennessa olleet erittain ystavallisia ja kohtelijaita ja halunneet myos vain auttaa.

Ekat paivat Mumbayssa otin todella rauhallisesti. En tiennyt oikein, mita haluaisin tehda, joten kavelin vain hotellin lahi alueella ympariinsa hymyillen ja nauttien Intiasta. Loysin yhden sataman joka naytti ihan Kauppatorilta. Kuvittelin, etta kaikki laivat olivat matkalla Suomenlinnaan. Valilla oli niin kuuma, etta en voinut muuta kuin makaa hostellin dormissa omalla sangyllani.

Jouluaattoni meni siis taysin epajouluisissa tunnelmissa. En oikeastaan edes miettinyt koko joulua jouluaattona enaa, koska yksin maailmalla sita olisi ollut ihan tylsa viettaaa. Paatin hypata koko joulun ylitse. Olin miettinyt ja murehtinut sita jo aivan liikaa etukateen, vaikka itsehahan paatin, etta en palaa jouluksi takasin kotiin. Se olisi ollut edestakas lentojen kanssa liian raskasta. Tama joulu oli minun Saiturin jouluni. Ensi joulu tuntuu varmasti taas ihmeelliselta ja nousee aivan omaan valoonsa. Luulen, etta tana jouluna loysin taas joulun taian sydameeni. Se oli jo ollut pari vuotta kadoksissa.

Jouluaattona tein kuitenkin jotain jannaa ja menin illalla elokuviin katsomaan uusimman Bollywood-hitin. Se oli joku plaaplalallalaa ja jodi. En oikeastaan tieda, mutta se oli erittain hauska. Samoin oli kivaa nahda intialaisten elokuvateatterikayttaytymista. He nauroivat, taputtivat ja keskustelivat avoimesti ja keskella kolmen tunnin elokuvaa oli vessatauko. Ennen kuin elokuva alkoi, kaikki nousivat ylos seisomaan ja skriinille ilmestyi heiluva Intian lippu ja kovaaanisista soi kansallislaulu.

Joulupaivana ja viime perjantaina oli avustamassa kahdessa eri Bollywood-elokuvassa. Eras mies tuli vain kadulla kysymaan, olinko kiinnostunut ja olinhan mina. Tarksitin kuintenkin etukateen, etta homma ei ollut mitaan huijausta. Ensimmainen elokuva oli Veer , joka kuvasi erasta rakkasutariinaa eri luokkien valilla Britannian vallan aikana. Minun tehtavani oli olla oppilas kuninkaallisesta perheesta, joten istuin vain tuolilla, hikoilin kuumassa villaisessa koulupuvussa ja taputin valilla kasiani.

Perjantaina paasin tanssimaan lyhyessa paljettimekossa ja korkokengissa jollekin hiphpoclubille Kites-elokuvan kuvauksissa. Hame oli niin lyhyt, etta en voinut istua kunnolla koko paivana ja jalkani turposivat elefantin kokoisiksi. Luulen, etta jossain vaiheessa paivaa minut ehka sekoitettiiin venalaisiin tanssityttoihin, koska minut aina pistettiin heidan kanssa samaan riviin.

Elokuvissa ekstrana oleminen ei ollut mitaan niin hohdokasta kuin saattaisi kuvitella. Se oli rankkaa tyota taynna odotusta ja uudestaan ja uudestaan lyhyiden ottoen ottamista. Olin kuitenkin kahdesti, koska ei minulla ollut muutakaan tekemista, sain ilmaista ruokaa, 500 rupeeta ja minusta oli kiintoisaa seurata, miten elokuvia tehdaan. Oli myos hyva tehda valilla jotain muutakin , kuin vain kierrella nahtavyyksissa ja temppeleissa.

Kaikista kivointa paivissa oli uusiin ihmisiin tutustuminen. Ensimmaisena paivana meita oli aika suuri joukko samasta hostellista, ruotsalaisia, saksalaisia ja austraalialasia. Yksi austraaliainen tiesi kaikkea Suomesta ja rakasti karjalanpiirakoita, koska lukiossa hanen hyva kaverinsa oli ollut Suomesta. Poika toi mieleeni eleillaan ja nenallaan Sannin, vaikka olikin poika. Kuvausten aikana istuin yhden afganistanilaisen pojan vieressa. Han opiskeli talla hetkella ekonomiaa Intiassa ja tiesi kaiken Bollywoodista ja sen nayttelijoista. Han selitti minulle ummet ja lammet kaikista uusista ja vanhoista tahdista, kuka oli Bollywoodin kuningas ja kuka kuningatar. Olin hieman nolona, kun en tiennyt mitaan. Olen vain nahnyt kaksi elokuvaa.

Launantaina ennen junanilahtoa myohastyin pakkaamisen ja respan hitauden takia hostellin ilmaiselta aamupalalta. Yhdeltatoista menin katsomaan paikallista nykytaidetta eraassa galleiassa ja kavin chailla eraan lukioaikaisen ystavani Nellan ja hanen kaverinsa kanssa. He olivat juuri saapuneet takaisin Mumbayhin ja olivat lentamassa seuraavana paivana takaisin Suomeen. He olivat kierrelleet ympari Intiaa reilut kaksi kuukautta. Oli todella epatodellsista tavata jotakin kaveria yllattaen sattumalta jossakin pain maailmaa ilman mitaan sen suurempaa syyta. En aivan kasittanyt, missa olimme.

Intian sleeper-junaluokka oli lahes samanlainen kuin Venajan plastkartny, mutta likaisempi, sankyja oli kolme paallekain, emmeka saaneet lisapatjaa, peittoja, tyynyja tai lakanoita. Kaikilla piti olla omat nukkumisvalineet mukana. Yolla junassa oli hieman vetoisaa, joten pelkalla sillkipussilla ei tarjennut. Ensimmaisena yona hereillain moneen otteeseen, seuraava laiton kaksi pitkahihaista, kaikki huivit, sukat ja pitkat housut paalleni, jotta tarkenisin paremmin.

Junamatka Mumbayssa Keralan Varkalaan kesti 31 tuntia eli kaksi yota ja 1,5 paivaa. Minun kanssani samassa avoimessa loossissa nukkui eras lapsiperhe. Perheen tytot kurkkivat minua koko ajan ja hymyilivat, jos katseemme kohtasivat. Muuten he hyppivat, soivat ja pyorivat ympariinsa vaunun muiden lasten kanssa. Perhe antoi minulle aamulla aamupalaksi Hanoin vihrean, hedelman, ja auttoi aina minua tilamaan ruoan junan keittiosta, kun tarjoilijat tulivat ottamaan tilauksia vastaan.

Tana aamuna saavuin Varkalaan. Tama vaikuttaa ihan kivalta, rauhalliselta ja rentouttavalta paikalta, vaikkakin hieman kalliltaa. Kaduilla ei ole katukeittioita, joten joudun syomaan ravintoloissa ja sesonkiajan takia kaikki hotellit olivat melkein taynna. Halvin, mita loysin oli 300 rupeeta ja vessa ja kylppari ovat ulopuolelle. Suihku ei ole lammin, luulen veden olevan sadevatte, mutta nain kuumassa ilmastossa se ei haittaa. Suihkussa kaydessa on hieman mokkimainen olo, koska suihku on ulkona pienessa kopissa ja vesi menee vain betonilattialle. Tanaan pesin myos vaatteeni viilealla sadevedella amprissa pihalla. Huoneessani on myos mokkimaista tunnelmaa.

Luulen oleva taalla sunnuntaihin saakka. Otan rennosti, makailen rannalla ja nautin meresta ja punaisista kielekkeista. Jokupaiva tulen kirjoittamaan Kambodtzan ja Thaimaan. Tassa oli tahan astinen Intiani. Nyt lahden syomaan omenan parvekkeelleni iltapalaski ja menen nukkumaan.

Viikko sitten sunnuntaina poistuimme Vietnamista jokilaivalla. Vietnamista poistumista ja Kambodtzaan siirtymista oli aluksi todella vaikeata kasittaa. Vietnamissa oli ollut niin kauan, etta siihen maahan oli syntynyt viharakkaus-suhde. Tavallan olisi halunnut jaada, mutta tavallan kaipasi jo jotain uutta. Vietnamissa oli paljon asioita, joista tykkasin, kuten ruoka ja elamisen rytmi ja leppoisuus, mutta siella oli myos paljon asioita, joista en niin pitanyt. Ihmisten kaytos joissakin tilanteissa oli esimerkiksi todella epamielyttavaa. Niilla oli aina jonkunlainen varaus tai ennakko-odotus meidan suhteen, he eivat olleet minusta aina taysin aitoja. Olimme heille myos jollain lailla vain pelkkaa rahaa. Setuntui ikavalta. En usko, etta tulen menemaan Vietnamiin enaa koskaa uudestaa. Maailmassa on niin paljon muutakin nahtavaa ja koettavaa. Ruokaa ja elamaa tulen kuitenkin kylla ikavoimaan ja kaipaamaan kovasti. Niissa oli tunnelmaa ja aitoutta.

Oikeastaan emme Saanan kanssa taysin tieda, mika sai meidat loppujen lopuksi matkustamaan juuri Vietnamiin pariksi kuudeuksi. Ehka siina oli mukana jonkunlaista kohtaloa, jotain suurempaa, jota emme pysty viela kasittamaan. Sinne paasi junalla, ja maitse halusimme matkustaa. En kylla tieda, minne muuallekkaan olisimme menneet. Vietnam tuntui hyvalta ja hyvaahan se oli. Kaunis maa, mutta ehka hieman vanhemmille ihmisille. Suosittelen sita kaikille, jotka haluavat helpolle ja halvalle lomalle. Siella on ihanaa. Ja helppomatkustaa.

Tra Vinhista, joka ei nimestaansa huolimatta ollut kovinkaan ylimaaraisen vinha tai traaginen, jatkoimme matkaa Chau Dociin, Mekongin varrella sijaitsevaan joensatamakaupunki. Asemakaavaltaan se oli samanlainen kuin kaikki muutkin maailman satamakaupungit: joen rannalla oli siisti puisto puineen,penkkeineen ja suihkulahteineen ja puiston vieressa oli iso tori, jossa myytiin hedelmia ja merenelavia. Joen toisella puolella oli kelluvia taloja, joiden alla perheet kasvattivat kalaa. Kaupunki oli siis kodikas ja toi mieleeni kaikki lapsuuden purjehdusreissut.

Emme olleet Chau Docissa kovinkaan pitkaan, koska aika rullasia ja passi ratisi. Otimme kuitenkin ajasta kaiken kiinni, mita saimme, emmeka antaneet kiireen vallata mieltamme. Lauantaiaamuna ostimme torilta pari pomeloa ja lahdimme xe om -kyydilla vieresen Sam-vuoren huipulle syomaan aamiaista. Vuoren huipulta pystyimme nakemaan koko Chau Docin ja pitkalle Kambodtzaa. Kaikkialla oli tulvivaa vetta, riisipellot lainehtivat. Ilmankosteus sai vuoret nayttamaan utuisilta. Ihan kuin olisi satanut.

Aamukahvien ja -pomeloiden jalkeen lahdimme kavellen vuorelta alas. Vuoren juurella oli pieni kyla, jossa oli pari temppelia. Yhden temppelin alttarille oltiin asetettu kokonaisia paistettuja sikoja lahjaksi jumalille. Siat oltiin koristeltu kukkasilla ja hedelmilla.

Temppeleiden jalkeen kavelimme kuusi kilometria Chau Dociin takaisin, kavimme hakemassa hotellilta kirjat ja menimme joen rantaan katselemaan paivan pimenemista. Soimme myos hedelmia, totuttuun tapaan. :)

Voi ei, tama julkaisi nama tekstit tallaisessa tyhmassa jarjestyksessa, vaikka yritin toisin. Jos haluat lukea tekstit kronologisesti, taytyy sinun ensiksi rullailla pari kierrosta alaspain. Anteeksi. Kirjoitin kuitenkin jotakin havinneesta tekstista uudestaan! Myohemmin kirjoitan lisaa.

Enempaa en jaksa nyt kirjoittaa, yritan kirjoittaa tassa seuraavan viikon aikan loppu Vietnamimme. Vietnamin jalkeen kirjoitan uudestaan Kambodtzan eli sen ainoan viikon, jonka me siella vietimme. Kambodtza oli kaunis maa...

Asken saavuimme Bangkokkiin, elektroniseen SUURKAUPUNKIIN. Shanghai tulee mieleeni. Kun ajoimme taksilla syrjaseutuiselle hotellille, naimme norsun, elavan norsun, liikenteen keskella. Se ylitti tieta meidan taksin edesta. Ihan kuin olisemme keskella jotakin tietokonepelia! Niin epatodellista.

Tra Vinhissa koimme loppusilauksen Vietnamille: tapasimme yhdessa temppelissa paikallisen khmer-munkin, joka halusi treenata englantia kanssamme. Vietimme hanen ja hanen ystaviensa kanssa yhden kokonaisen iltapaivan. Han tarjosi meille huoneessaan punaista number one -limua, juttelimme kaikenlaista, han naytti meille hitusen temppelia ja vei meidat ystavineen lahella olvalle takolammelle, jonka ymparilla kasvoi paksurunkoisia puita. Lampi on kuulemma suosittu tapaamispaikka paikallisissa piireissa. Se oli kaunis, mutta ei yhta kaunis kuin Suomen aidot jarvet ja joet.

Munkki oli hyvin ystavallinen ja kiltti, samoin hanen ystavansa. Meilla oli oikein mukavaa yhdessa. Iltapaiva oli tavallaan pehmea liuku pois Vietnamista ja khmer-kulttuurin takia pieni potku kohti Kambodtzaa. Munkki antoi meille myos kirjan, Buddhan elamankerran, koska selailin kirjaa kovin kiinnostuneena. Kirja on khmeriksi ja englanniksi, ja siina on myos kuvia. Aika ihmeellista, kirjaa selaillessani ajattelin, etta taytyy lainata tama joskus kirjastosta, ja saman tien munkki tarjoutui antaamaan kirkan minulle, jos se kiinnostaa minua. Annoimme iltapaivan paatteeksi munkille lahjaksi engalnnin opettelemista varten Saanan rinkasta kaksi englanninkielista kirjaa ja kaikille muille muistoksi muumikortit.

Tiistaina, viimeisena Saigon-paivanamme teimme retken mangrovemetsaan selvittaaksemme onko mangrove metsa vai suo. Muumeissa sita sanotaan suoksi, mutta koulukirjoissa se on muistaakseni metsa. Mangrove on aina ollut minulle hieman hamara ekosysteemi. Minusta tuntuu, etta ei kaikki tieteilijatkaan tarkalleen osaa selitta, mika se on. Nyt sen nahneena sanoisin, etta se on metsa, joka kasvaa mudasta, suosta ja vedesta. Toisinsanoen, se on kosteikko. Tylsasti, helposti ja yksinkertaisesti: kosteikko. Kasvillisuudeltaan se on kuin viidakko, mutta eliostoltaan hieman erilainen. Puun juuret eivat kasvaneet maan alla vaan ilmassa. Ihan kuin puulla olisi ollut kymmenittai jalkoja, samalla lailla kuin jollakin buddhalla on alyttomasti kasia. Juurien seassa vilisteli mutakiitaja-kaloja ja rapuja.

Menimme metsaan eraan matkatoimiston kautta, joten meilla oli mukanamme opas, joka kuljettim eidat matsaan julkisillakulkuneuvoilla. Jos olisimme tieneet, etta paasemme sinne niin helposti julkisilla, olisimme voineet menna alueelle omin nokkinemme. Kukaan ei sita kuitenkaan meille viitsinyt kertoa. Retkemme oli kuitenkin erittain mukava ja hupaisa, se oli sellainen puuhapaiva. Kavimme katsomassa krokotiilinpoikasia, -munia ja taysikasvuisia saimme syottaa ongella; naimme mutakiitajien ja rapujen lisaksi villiapinoita, joen yli uivan peuran ja lepakoita; soimme kiinalaishenkista ruokaa soijakastikkeella; kelluimme suolaisessa altaassa; soudimme paikallisella koriveneella kastumatta ja poljimme polkuveneella. Kalastimme myos kaloja ja rapuja huonolla menestyksella. Pelkasin rapujen purevan nenaani. Poistuessamme puistosta naimme metsan reunalla asuvan kylalaisen hiillostavan kaarmetta. Villiapinat ja mangrove olivat parhaimmat, Krokotiilitkin olivat aika jannittavia. Poikaset aantelivat kuin laaserpyssyt.

Hanoista lahtien olemme iltaisin harrastaneet Saanan kanssa hedelmapiknik-illallisia puistoissa tai jokien rannoilla. Otamme mukaan pussillisen hedelmia, pullollisen vetta, riisumme kengat, istumme rennosti alas, juttelemme, olemme hiljaa ja katselemme ymparilla kulkevia ihmisia. Iltaisin puistot ovat aina taynna rakastuneita pareja sylikkain ja jumppaavia ihmsia. Valilla tekee pahaa katsella, kuinka ihmiset heittelevat jalkojaan eteen ja taakse ilman minkaanlaista tukea alaselassa. Kyykkyjakin tehdessa kaikilta puuttuu varpaiden ja polvien linjaus. Ihan kuin kaikki olisivat katsoneet liikkeet jostain kansanjumppalehdesta ja menneet sitten vain puistoon huelottomasti heilumaan. Silla tavalla he tekevat vain hallaa itselleen...

Maanantaina museokierroksemme jatkui sotamuseolla. Museo keskittyi Amerikan sotarikoksiin Vietnamin sodan aikana. Esilla oli paljon valokuvia sodasta, sen seurauksista ja kemiallisten aseiden seurauksesta mutaatioiduista ihmisista, tankkereita, havittajakoneita, aseita, kranaatteja ja taydellinen kopio Etala-Vietnamin vietkongeille tehdysta kidutuskammiosta. Kammiossa oli kiljotiini ja vankien kahleita.

Museo oli erittain mielenkiintoinen, varsikin ulkomaalaisten reporterivalokuvaajien valokuvat sotatantereelta, mutta niin kuin muissakin Vietnamin museoissa, tassakin oli jalleen kerran aivan liian paljon aineistoa esilla. Oli mahdotonta pystya keskittymaan katsomaan kymmenittain seinia, jotka oli katosta lattiaan taynna valokuvia. Kaiken lisaksi valokuvat ovat kaikki aika samanlaisia. Ulkomaalaisten kuvat olivat todella hyvia, ihan laadullisestikin.

Museossa oli taas kuvia myos Suomesta ja sen sodan vastaisesta mielenosoituksesta. Esilla oli myos juliste Suomen Vietnam-viikosta, se oli variltaan keltainen. Hanoin naissotilas-museossa oli naimme viimeksi kuvia Suomesta. Siella oli myos vitriinissa Suomen kommunistien laulukirja sodanvastaisista lauluista. Viela en ole nahnyt kuvissa tuttuja.

Okei, kirjoitin sittenkin jotain viimeisimmasta viikostamme. Ei tuntunut hyvalta olla kirjoittamatta mitaan. Kirjoitin kuitenkin aika pintapuolisesti, joten kaykaa katsomassa Saanankin blogi (oktokekko.livejournal.com), jotta tapahtumista tulisi monipuolisempi kuva. Kirjoitin kaiken pienissa erissa, jotta talla kertaa isoja maaria teksteja ei haviaisi silman rapayksessa kyberavaruuteen. Ha, siella se minun edellinen tekstikin jossain leijailee meidan ulottumattomissa. Epareilua.

Saigonin viimeisina paivina kavimme kahdessa museossa, tunnin kokovartalohieronnassa sokealiitolla, piknikilla puistoissa, retkella magrovessa ja jatimme hotellihuoneemme ainoan avaimen huoneeseemme. Hotellin pitaja oli todella innoissaan. Han suuttui ja pisti meidat maksamaan lukkosepan. Han oli niin artyneen oloinen, etta emme voineet muutakaan pienen oman jurputuksemme jalkeen. HOtellimme oli muuten kiva, mutta pitajat hieman tyohonsa vihastuneita. Aasia ei ole asiakaspalvelun ykkosmaa. Tai sitten me suomalaiset olemme vain vaativia, hyvaan laatuun tottuneita. Pirkka...

Sunnuntai-museomme oli Fine Art Museo, joka oli pienempi kuin Hanoin vastaava ja keskittyi enemman vietnamilaiseen nykytaiteeseen. Ensimmaisen kerroksen vaihtelevan nayttelyn taulut Vietnamin katuelamasta olivat hengettomia, hutaisten tehdyn nakoisia. Niista puuttui taysin ajatus ja taiteilijan lasnaolo. Niissa oli yritysta, mutta ei lopullista tietoisuutta. Ne kaikki olivat jonkun vanhemman miehen tekemia. Muissa kerroksissa taulut olivat onneksi eri luokkaa, oikeiden, jos niin voi sanoa, taiteilojoiden tekemia. Niista huomasi heti, kuinka jokaisella viivalla ja siveltimen vedolla oli jokin funktio. Tauluista pystyi aistimaan taiteilijan lasnaolon ja ajatusmaailman. Teoksissa ei ollut vain vareja ja muotoja, vaan niista loytyi myos henki. Monet teoksista olivat kovin lansimaalaishenkisia, uus-nykytaiteellisia, mika oli kodikasta.

Olin kirjottanut viimista tekstiani pari kertaa ja yli kolme tuntia. Kun olin saanut tekstin valmiiksi, kone ei suostunut tallentamaan tai julkaisemaan sita, vaan poisti kaiken. Oli kirjoittanut siihen yli viikon kaikki tapahtumat! En pysty kirjoittamaan niita enaa uudestaan. En vain jaksa. Ah, taman takia vihaan kaikkia koneita. Ne ovat liian itsenaisia ja alyttoman jaarapaita. Itkettaa. Kaykaa lukemassa Saanalta, mita kaikkea olemme tehneet. Minua nyt vain arsyttaa. Oli kerrakin kirjoittanut viela kaiken lisaksi hyvin ja paljon kaikkia ajatuksia Vietnamista ja Aasiasta. Ei muuta, ollaan nyt Kambodtzassa.

Passini meni rikki; tietosivu on murenemassa irti. En voinutkaan hakea Intian viisumia viela Saigonista, joudun tekemaan sen vasta Bangkokissa. Samoin Bangkokista minun on hommattava minulle uusi passi. Todella kiva. Jotta kerkean tehda taman kaiken ennen uuttavuotta, meidan pitaa menna jo ensi viikolla Bangkokkiin. Joudumme siis lahtea Vietnamista pois suunniteltua aikasemmin ja Kambodzan seikkailumme lyhenee yhteen vaivaiseen viikkoon. Jotta paaseen rikkinaisella passilla kaikkien rajojen yli, Hanoin Suomen suurkahetystosta lahetaan minulla joku lappu.

Ah, ja kaiken huipuksi joudun olemaan Bangokissa yli kaksi viikkoa! Taivaallista. Hypin taalla tasajalkaa hymy korvissa -ja Saana kans. Ajattelimme tehda paivaretken Pattayan rannoille moikkaamaan kaikkia suomalaisia, jos Bangkokin suomalaiset eivat enaa jaksa innostaa.

Koska aikamme juoksee nyt mieltamme ja omia jalkojamme nopeammin, lahdimme (jo) tanaan pois Saigonista paikallisella bussilla Tra Vinhiin, pieneen, ilmastoltaan romanttisen viehkeaan kaupunkiin Mekongille. Taalla ihmiset huutavat taas hellouta ja jaksavat hymyilla. Taalla on myos isoja ja varikkaita kmerien temppeleita, joihin aiomme huomenna tutustua. Harmiksemme emme kerkea olla taalla kovinkaan montaa paivaa, Kambodza kummittelee jo takaraivossa.

Jatkoa edelliseen ja sita edelliseen, jepjep:

Hoi Anin turistivilinasta oli ihanaa paasta lepaamaan pariksi paivaksi Tyynenmeren katveeseen Quy Nhoniin. Hostellimme oli ihan meren vieressa, joten joka ilta ennen nukahtamista pystyin kuulemaan meren kohinan. Mutta muuten ilma oli koko ajan sateinen ja hiostava, joten uimaan emme paasseet. Valilla satoi niin kovaa, etta tuntui kuin tuhat tikkujalkaista norsua olisi juoksenut katola. Joskus meni sahkot. Sade alkoi aina ihan yllattaen ilman minkaanlaisia varoituksia tai hempeita ennakko huomautuksia. Kun vetta alkoi tulla, niin sita myos tuli. Meidan oli pakko ostaa Saanan kanssa isot sadeviitat, jotta housut ja alushousut eivat aina kastuisi litimariksi.

Sateen katselemisen, sita karkuun juoksemisenja markana kavelemisen lisaksi nukuimme Quy Nhonissa pitkaan, luimme kirjoja, kavimme katsomassa valkoista, lootuksen paalla seisovaa, taivaallisen kaunista, 17-metrista buddhaa, annoimme hyttysten syoda jalkamme syopalaisten jaloiksi, istuimme pimealla rannalla ja kavimme pienessa paikallisessa museossa, jossa oli naytilla vahan sita sun tata. Siella oli valokuvia ja esineita Vietnamin sodista, chanpapatsaita, vahan etnisia soittimia ja vaatteita ja vahan pienoismalleja merenelaimista. Kaikkia asioita oli esilla juuri sopivasta, eika yhtaan liikaa. Mielenkiinto ei paassyt missaan vaiheessa herpaantumaan, koska ennen kuin alkoi puuduttaa alkoi jo uusi aihe. Museon ylakerrassa oli viela perinteisesti pieni nayttely Ho Chi Minhista. Nayttelyssa oli myos pienoismalli sedan stillt-talosta, jonka alakerrassa oli akvaario kalaneen. Ei siis enaa epaillystakaan, kuka oli Seta-Hon viimeisten poliittisten paatosten takana hanen viimeisina hallitsijavuosina. Punainen kultakala tietenkin. Naimme kalan ensimmaisne kerran Hanoissa Presidentin palatsilla alkuperaisen talon alakerrassa. Ha, keksittiimpas!

Tultiin tanne Saigoniin viime keskiviikkoaamuna yobussilla Quy Nhonista, joten ollaan oltu taalla nyt nelja paivaa. Enaa ei ole satanut, mutta ilma on ollut joka paiva todella hiostava ja kuuma. En ole koskaan ollut nain etelassa, siksi tama tuntuu valilla hieman sietamattomalta. Kuitenkaan lampoa ei taida olla enampaa kuin 30 astetta tai 40. Hotellihuoneessamme meilla on ilmastointi koko ajan paalla. Ekoina oina laitettiin se viilentamaan huoneemme 24 asteeseen, joten sain nuhan. 28 astettakin tuntuu liian viilealta. En tieda, miten tulen kestamaan talven ja kevaan Suomessa.

Saigon eli Ho Chi Minh tuo mileeni harmaudellaan Moskovan ja piraattimyyjineen Shanghain. Kaikkialla on paljon mopoja, valoja ja asvalttia, varikkaita pintoja ei loydy muualta kuin ihmisten vaatteista. Taalla on kuitenkiin eurooppalaista kodikkuutta. Jos saisin valita, muuttaisinko tanne vai Hanoihin, sanoisin luultavsti, etta tanne, vaikka muuten olen pitanyt enemman Pohjois-Vietnamista kuin Etela. Pidan karuista, mutta moderneista kaupungeista, joissa vanhan kulttuuri ja arkkitehtuuri kulkevat viela hiljaa kasikadekkain kaupunkin muun modernisuuden kanssa. Saigon on myos yhta matala kuin Helsinki, mika lisaa kodikkuutta.

Suuret maailman uskonnot ovat vahingossa muodostuneet Saigonin teemaksemme. Olemme kayneet muslimien moskeijassa, parissa buddhalaisessa pagodassa, katollisessa Notre Damen katetdraalissa ja yhdessa hindutemppelissa. Vietnamin buddhalaisuuden lisaksi olemme kayneet kiinalaisvaikutteisissa pagodoissa. Ne ovat olleet todella hienoja ja ihanan rauhallisia Saigoniin hulluun liikenteeseen verrattuna. Joku paiva joku viela ajaa meidan paallemme.

Emme ole ihan taysin varmoja kuinka kauan aiomme olla viela taalla. Viimeistaan ens viikon perjantaina haluttaisiin lahtea Mekongille, jos vain saan sina paivana Intian viisumini. Olen jo kolmesti kaynyt konsulaatissa, mutta en ole vielkaan saanut papereitani kasittelyyn saakka. Ekalla kerralla konsulaatti oli suljettu, toisella kerralla minulla ei ollut dollareita mukana ja kolmannella minulle selvisi, etta viisumi maksaa 60 eika 16 dollaria, eika minulla ollut tietenkaan tarpeeksi rahaa mukana. Tassahan tama, maanantaina uudestaan. Osaan jo kavella konsulaatille suoraan hotelliltamme.

Emme kuitenkaan ehka jaksa olla taalle perjantaihin saakka, joten saattaa olla, etta tehdaan joku kolmen paivan reissu lahistolle, jos raha vain riittaa. Taalta on vaan niin vaikeata paasta itsenaisesti ja taysin vapaasti liikkumaan. Elama on joskus hieman vaiketa taallapain maailmaa kun on koyha lansimaalainen.

Jatkoa edellis kertaan:

Israelin jalkeen menimme veneajelulle Kenh Gahan ja kavimme todella hienossa ja pimeassa luolassa. En ollut aikaisemmin nahnyt veden vallassa olevaa kylaa, joten oli erittain mielenkiintoista katsella kuinka ihmiset elavat kaiken sen veden keskella. Joka vuotiset tulvat ovat Kenh Gassa niin tavallisia, etta ihmiset eivat ole lahes tulkoon moksiskaan siita, etta heidan pitaa aina osaksi vuodeksi muuttaa veneisin asumaan, tekemaan ruokaa ja kauppaamaan vihanneksia. Vain kaikista koyhimmat ihmiset asuvat ympari vuoden soutuveneissa.

Veden ja tulvan lisaksi Kenh Gassa oli pari kirkkoa, kymmenittain vedesta nousevia risteja ja talojen katoilla oli Maria-patsaita. Oli hieman sellainen tunnelma kuin olisimme olleet pienessa Espanjalaisessa kylassa. Luolassakin kaikki tippukivimuodostelmat nayttivat hamarassa valossa Marialta.

Tulvivan Kenh Gan ja ylihintaisten soutuvenemetkojen takia emme lahteneet pyorailemaan Ninh Binhiin samaa reittia, mita olimme edellisena paivana tulleet, vaan paatimme kiertaa tulvan isompaa tieta pitkin. Isolla tiella jouduimme pyorailemaan koko matkan vastatuuleen, mika oli erittain raskasta. Tutui silta kuin pyoran kumit olisivat olleet ihan tyhjat. Kun vaihdoimme ilman suunnan takaisin kohti pohjoista, tuli pyorailysta heti taas paljon kevyempaa ja lopulta olimme Ninh Binhissa jo jalkeen puolen paivan. Loppu paivan ajelimme pyorilla ympari Ninh Binhia, Saana joi kahvia, mina kirjoittelin postikortteja ja illalla menimme perinteiden mukaisesti joen rantaan piknikiltapalalle.

Ninh Binhista matkamme jatkui meren- ja joenrantakaupunkiin Dong Hoihin. 12 tunnin bussissa istumisen jalkeen Dong Hoin laajuus, levea joki, 400 metria pitka silta ja majakka oli kuin laajakuvassa kavelemisesta. Oli uskomatonta, miten joku paikka voi olla niin valtavan oloinen. Massiivisuudestaan ja moderneista taloista huolimatta Dong Hoi oli muuten erittain kuollut kaupunki. Kun aurinko oli laskenut, ei kaduilla ollut enaa minkaanlaista elamaa, vain nuoria pareja sillalla tai joen rannalla sylikkain skoottereiden paalla. Ja Saana ja mina anarkisteina joen portailla syomassa omenoita ja kekseja. Dong Hoista tuli anarkistikaupunkimme, koska hiukseni ovat nyt sen pituset, etta suihkun jalkeen naytan ihan anarkistilta. Kun laitan viela paalleni Saanan superlative-t-paidan, ei suuntauksestani ole epaillystakaan.

Dong Hoissa tapasin Tyynenmeren ensimmaista kertaa. Se oli valtava. Se kuohusi, kohisi ja sai minut leikkisaksi. Sen vetovoimaa ei pystynyt vastustamaan. Yritimme uida aaltojen roiskeessa, mutta ne olivat liian suuria ja voimakkaita. Joka kerta kun olimme paasseet kavelemaan pari metria syvemmalle, tuli aalto ja heitti meidat takaisin rannalle. Jos halusi pysya pystyssa, oli kaannyttava sivuttain, jannitettava kaikki lihakset ja yritettava taistella Tyynenveltameren voimaa vastaan. Joskus aallot olivat liian voimakkaita, eika kaatumista tai uimapuvun tippumista voinut estaa.

Minusta meri tuntui kovin armotomalta ja epareilulta. Se ei antanut minkaanlaisia hengahdystaukoja aaltojen valeissa, vaan heitti koko ajan suolaista vettansa niskaamme ja suuhumme. Kerrankin kun kerkesin sanoa Saanalle meren hieman rauhoittuneen, heitti se heti sanomani peraan takaatani salakavalasti valtavimman aaltonsa ja kuljetti minut kuohuissaan takaisin rannalle. Veden alla pyoriessani kuulin vain Saanan huutavan "varo Sohvi". Meri on niin itsenainen ja voimakas, etta jos sen ylapuolelle yrittaa nousta, se lyo heti takaisin. Meren rinnalla ei voi muuta kuin alistua ja ihailla sen salaparaisyytta.

Dong Hoista teimme pienen kuolema-matkan sodan aikaisille Vin Moc -tunneleille eli vuokrasimme yhden mopon ilman kuskia. Kumpikaan meista ei ollut ajanut kertaakaan aikaisemmin minkaanlaisilla mopoilla tai skottereilla, joten voitte vain kuvitella, milta naytimme lahtiessamme ensimmaista kertaa liikkeelle: Saana meinasi ajaa suoraan katukivetykselle. No, siinahan se matka meni pikku hiljaa totutellen. Saana ajoi tunneleilla ja mina takaisin. Isolla tiella suoraa oli ihan helppo ajella, mutta kaupungissa se oli sitten ihan toinen juttu. Piti jarrutella, pysahtya, kayttaa vilkkua, vaihtaa vaihteita ja yrittaa lahtea valojen vaihduttua ajamatta kenenkaan paalle. Onneksi ei mitaan vakavaa kuitenkaan sattunut. Kerran vain kaaduttiin ja polvestani lahti nahkaa ja kerran vain meinasin ajaa rekan peraan. Niin ja kerran en mainannut saada pyoraa parkkipaikalla pysahtymaan, koska vaansin jarruttaessani vahingossa myos kaasua, ja sain molempiin pohkeisiini nyrkin kokoiset mustelmat. Saana saastyi matkasta naarmuitta.

Vin Moc -tunnelit sijaitsivat meren rannalle, demilitarisoidunalueen pohjoispuolella bambumetsikossa. Maisemat olivat samanlaiset kuin kaikissa sotaelokuvissa: tiheaa viidakkoa ja isolehtisia kasveja. Itse tunnelit olivat maan alla 13-, 15- ja 23-metrin syvyydessa. Kavimme kaikilla tasoilla. Sodan aikana ahtaissa tunneleissa asui yksi kokonainen kyla vietkong-sotilaiden lisaksi taydet kuusi vuotta. Tuon kuuden vuoden aikana tunneleissa syntyi 17 lasta. Kiersimme tunnelit oppaan ja kahden vanhemman amerikkalaisen naisen kanssa, joilla molemmilla oli isot aurinkolasit ja lyhyet hiukset kuiten meillakin. Tulevaisuuden kohtalomme :) , heh.

Dong Hoista jatkoimme junalla matkaa rannikkoa pitkin Huesen, Vietnamin historialliseen turistikaupunkiin. Alunperin meidan ei pitanyt menna koko kaupunkiin turistien takia, mutta lopulta ajattelimme, etta olisi liian outoa kiertaa koko Vietnam ja hypata Huen yli. Odotin arkkitehtuurin olevan Huessa paljon kauniimpaa ja historiallisempaa, mutta talot olivatkin samanlaisia kuin muuallakin Vietnamissa. Ainoastaan citadelin muurien sisalla rakennukset olivat vanhoja ja aidosti historiallisia. Eika turistisuus ollut niin pahaa kuin, mita olin odottanut: Huessa oli viela aistittavissa aitoa, vietnamilaista letkeaa tunnelmaa katukeittioissa ja ihmisten kasvoilla. Hue tuntui pehmealta kaupungilta.

Ensimmaisena paivana Huessa paistoi aurinko, mika osaltaan vaikutti kaupungin pehmeaan ilmapiiriin. Koska olimme vasta saapuneet, emme halunneet heti ensimmaisena paivana kayda citadelin historiellisella maksullisella alueella, vaan halusimme totuttuun tapaa tunnustella ensiksi kaupungin syketta ja tunnelmaa. Kiersimme maksullisen alueen muurit, katselimme lootuksennuppuja, ihmisia ja isoa Vietnamin lippua. Kiertaessamme muureja eras 45-vuotias, puhevammainen nainen kaveli ohitsemme ja alkoi ynt'akkia nayttamaan meille kaikkia muurin ymparilla olevia hienoja nahtavyyksia. Elekielellaan han opasti ja naytti meille pienet rauniot, joita emme varmasti olisi nahneet ilman hanen apuaan pusikoiden keskelta, historialliset tykkit, ison lipputornin ja eraan puiston modernit patsaat. Koska nainen ei pystynyt puhumaan, oli hanen elekielensa kehittynyt varsinaisen selvaksi. Patsaiden ja raunioiden tarinat eivat jaaneet kovinkaan epaselviksi. Kun kierros oli paattynyt, nainen sanoi hyvastit ja lahti ripeasti jatkamaan taas matkaansa.

Seuraavana paivana vetta tuli taivaalta kaatamalla. Sade alkoi kun olimme kavelemassa pitkan sillan yli citadelille, ja ennen kuin olimme paasseet edes puoleen valiin silttaa, olimme jo taysin markia alushousuja myoten. Onneksi meilla oli sentaan kunnon takit mukana, mitka hieman lievensivat kokonaisvaltaista kastumista.

Sateesta huolimatta menimme citadelin maksulliselle alueelle. Arvata saattaa, etta alueella ei sateen takia ollut paljon muita turisteja, joten saimme kiertaa koko ison alueen lahes kahdestaan. Alueella oli raunioita, tyhjia temppeleita, kuninkaan palatsi, oopperatalo, peini, raunioinen kielletty kaupunki, taidekoulu, istuttamaton puutarha ja kuningatteren aidin hieno asuinkompleksi, joka oli koko alueen mielenkiintoisin nahtavyys. Muuten alue oli hieman tylsa ja mitaan sanomaton, mutta kaymisen arvoinen. Mosaiikkikoristukset ehjissa rakennuksissa olivat erittain kiintoisat. Ne oltiin tehty rikkinaisisista posliiniastiastojen paloista. Keksimme Saanan kanssa kaikenlaisia tarinoita, miten eri astiastot olivat kuninkaalta paassyt rikkoutumaan. Kuninkaan jalkavaimoilla oli aika villeja lapsia...

Huen jalkeen teimme pienen virheen ja otimme opentour-turistibussin Hoi Aniin. Bussissa matkustaminen oli suoraan sanottuna kuin kuplassa istumista. Emme olleet enaa osa Vietnamia tai osa Hueta. Olimme jotain aivan muuta ja kummallista. Tuntui silta, etta Vetnamin ja minun valissa olisi ollut lasiseina. Kaiken lisaksi ilmastointi oli palelluttaa meidat kuoliaaksi. No, emme olisi voineet mitaan muutakaan. Jos emme olisi ottaneet halpaa turistibussissa, olisimme joutuneet matkustamaan epakatevammin paikallisella, jossa meidan olisi pitanyt tapella ensiksi matkan hinta ja ehka maksaa viela enemmankin. Turistireitilla ihmiset ovat niin epamielyttavia.

Opentour-bussilla matkustaminen ei ollut ainoa virhe, jonka Huen jalkeen teimme, vaan ehka viela suurempi virhe oli tulla koko Hoi Aniin. Koko kaupunki oli taynna pelkastana lansimaalaisia ihmisia ja turistimyymaloita. Kun menimme Japanilaiselle sillalle, emme mahtuneet edes kulkemaan sillan yli tai puhumattakaan sen nakemisesta kaikkien turistien takia. Tuntui silta, etta olimme lahteneet pois Vietnamista.

Kaiken turistisuuden lisaksi ulkona vaan satoi ja kadut tulvivat. Tulvan takia eras nainen myi innoissaan turisteille soutuvenekiertelyja joelle katsomaan, milta ihmisten talot nayttavat veden vallassa. "It's very fun!" han vain sanoi ja hymyili hulvattomasti. Jep, todella hauskaa, etta ihmisten olohuineissa on vetta. Koska meilla ei ollut muutakaan tekemista, hyppasimme soutuveneen kyytiin ja kavimme katsomassa tulvivia olohuoneita, keittioita ja kahviloita. Taytyy myontaa, it was very fun. Varsinkin kun soutajamme oli vanha hoppana nainen, joka poimi meille puista kukkasia.

Jos Hoi Anissa ei olisi ollut niin paljon lansimaalaisia, olisi kaupunki ollut paljon mielyttavampi. Olisimme voineet viettaa siella vaikka viikon, koska talot olivat niin kauniita ja elegantteja. Hoi Anin arkkitehtuurissa oli tunnelmaa ja vaikutteita Jampanista ja Kiinasta. Kaikkialla oli kauniita paperikoristelamppuja ja keltaista varia. Illalla valojen syttyessa kaupunki muuttui satumaiseksi Pariisiksi. Tietenkin, jos meilla olisi matkassa enemman rahaa mukana, olisi Hoi An varmasti nayttaytynyt meille paljon valoisampana kaikkine elegantteine kahviloineen, raataleineen ja kenganvalmistajineen. Hoi Anissa voi teettaa ihan mita vain - silkkiyopuvun, iltaleningin, housut, korkokengat, converset, sandaalit... Raatalit ovat valmiita tekemaan kaikkea mahdollista. Heilla on katalogeinaan maailman muotilehdet. Hoi Anissa myos naimme, miten silkki syntyy toukien kasvatuksesta lahtien.

Paasyy, minka takia alunperin Hoi Aniin tulimme oli champakulttuurin keskus My Son, joka sijaisti tunnin ajomatkan paassa Hoi Anista. Aluksi olimme ajatelleet menna sinne mopolla, mutta rahan ja aitiemme sydamien saastamisen takia paatimme menna alueella opastetulla turistibussilla. Oppaallamme oli todella inhottava, nariseva aani, huonoja vitseja ja ryhmamme nimi oli Tiikerit. Harmi, olisimme halunneet olla kameleita. Onneksi My Son oli kaikkinen raunioineen, patsaineen ja oppaan kertomuksineen niin mielenkiintoinen paikka, etta kaikki ymparilla pyorivat salamavalot ja ihmiset eivat liiemmin hairinneet.

Jep, en kerkea tallakaan kertaa kirjoittaa tarinaani loppuun saakka, mutta kerrottakoon kuitenkin viela sen verran, etta Saigosnissa ollaan ja Vietnam on palannut takaisin luoksemme. Se palasi jo heti Hoi Anista poistuttuamme. Ihanaa, ei tarvitse lahtea Laosiin. Suukkoja kaikilla ja hyvia pikkujoulupippaloita! Nakemisiin.

Siita onkin pitka aika, kun olen viimeksi paassyt kirjoittamaan tanne. Ninh Binhin jalkeen on tapahtunut vaikka mita. Olemme vierailleet sodan aikaisissa tunneleissa, kayneet lahella kuolemaa, tapelleet bussilippujen hinnoista, kastuneet trooppisesta sateesta alushousuja myoten ja kokeneet turismin muuttamaa, todella ei-vietnamilaista Vietnamia. Nyt olemme Hoi Anissa, erittain kauniissa, mutta turistisoituneessa kaupungissa lahella rannikkoa.

Ninh Binhista tekemamme riisipeltoseikkailu pyorilla oli aika kohtalon sanelema retki. Lahdimme liikkeelle aikasin aamulla vanhoilla, vietnamilaisille toripyorilla ilman karttaa, vain LP:n hatarat ohjeet mukanamme. Meilla ei ollut myoskaan tarkkaa tietoa, pystyisimmeko yopymaan suht edullisesti jossakin reitin varrella, vai pitaako meidan viela saman paivan aikana ehtia pyorailla takaisin Ninh Binhiin. Tiesimme vain, etta Kenh Ga, kelluva kyla, on maarampaamme ja ennen sita haluasimme kayda Hoa Lun temppeleissa.

Pyoramatka Hoa Luhun oli oikeasti vain 12 kilometria, mutta ilman karttaa meilla matkasta tuli yli 20 km, koska pyorailimme hieman edes ja takas ja sinne sun sattuu. Valilla reittimme kulki keskella riisipeltoja, valilla valtateilla ja valilla seikkailimme jokien ymparoimassa kaupungissa. Koska meilla ei ollut mihinkaan kiire ja maisemat olivat todella kauniit ja kiehtovat, eivat ylimaaraiset kilometrit tuntuneet miltaan. Oli vain ihanaa paasta pitkasta aikaa pyorailemaan ja liikkumaan kunnolla.

Kun vihdoin paasimme Hoa Luhun ja kuninkaan temppelille, oli kello jo lahemmas yhtatoista ja alua oli taynne Hanoista tulleita turistiryhmia, joita olimme yrittaneet valttaa. Turistiryhmista huolimatta paatimme menna kurkkaamaan, milta temppelit nayttavat. Se oli kuitenkin pieni virhe, koska loppujen lopuksi temppeleissa ei ollut yhtikas mitaan nahtavaa. Jos on kerran nahnyt Kiinan mahtavat rakennelmat, ei Vietnamin temppelit ja nahtavyydet tunnu enaa miltaan. Kuninkaan temppeli oli nuhjuinen, likainen ja kaikki rummut ja esineet oli vain tyrkatty nurkkiin pois ihmisten jaloista miettimatta yhtaan sen enempaa, milta temppeli loppujen lopuksi nayttaa. Koska paikka oli meista niin huvittava sen turhuudessaan, teimme Saanan kanssa toisillemme omia opastuskierroksia rummuista, kuninkaista ja suitsukkeista.

Temppelien, turistien ja erittain kylmia juomia kauppaavien kauppiaiden jalkeen menimme syomaan eraaseen tienvarsikeittioon, johon sattumalta tuli syomaan myos eras vanhempi eurooppalainen nainen oppaan kanssa. Kun olimme lahdossa jatkamaan matkaamme pyorillamme, nainen alkoi huolestuneena tiedustelemaan meilta, olimmeko pyorailleet pitkin valtatieta. "Sitapa juuri" me vastasimme ja nainen ja opas alkoivat pyorittelemaan paitansa. Heidan mielestaan se oli aivan liian vaarallista, joten he antoivat meille pienen kartan ja neuvoivat meille lyhyemman ja turvallisemman reitin Kenh Gahan. Opas myos tiesi, etta Messa, Kenh Gan lahella olevassa pienessa kaupungissa, olisi mahdollisuus yopya edullisesti.

Matka Mehen oli kuuma, kostea ja polyinen. Aurinko paistoi taydelta taivaalta ja tie oli hiekkainen. Valilla kunnollista tieta ei edes ollut, koska rakennustyot olivat viela kesken. Silloin saimme ajaa sementissa ja mudassa nenat punaisina. Kun paasimme lahemmaksi Kenh Gata, tie oli korotettu maantasoa ylemmaksi joka vuotisten tulvien takia. Jossain vaiheessa vesi nousi kuitenkin niin korkealle, etta jouduimme pyorailemaan nilkkoja myoten vedessa. Se oli aika hurjaa. Tien pystyi vain juuri ja juuri erottamaan, kun pyoraili ensimmaisena, mutta jos tuli toisen peressa, tie oli mahdotonta paikantaa pollyavasta hiekasta. Silloin oli vain yritettava pyorailla mahdollisimma tarkasti samaa reittia kuin toinen, jotta ei putoaisi tielta jokeen tai tulvivalle pellolle. Lopulta vesi nousi niin korkealle, etta meidan oli otettava ryostohintainen soutuvenekyyti Kenh Gan lapi toiselle rannelle. Vietnamilaiset eivat tunne lansimaalaisia kohtaan sellaisia sanoja kuin lahimmaisen rakkaus tai pyytteeton ystavallisyys. Me olemme heille vain pelkka rahasampo.

Kenh Gassa ihmisilla on kummalinen tapa soutaa. Airot ovat kiinnitetty narulla veneeseen kiinni, minka takia soutuliike jaa kovin pieneksi ja raskaan oloiseksi. Vietnamilaiset ovat kuintenkin keksineet tahan pulmaan ratkaisun: he soutavat leppoisasti jaloilla.

Me oli enemman ja vahemman kuollut kaupunki. Kun aurinko oli lakenut, kaduilla ei ollut enaa minkaanlaista elamaa. Kaikki olivat kotona katsomassa televisiota. Meidan viereisessa hotellihuoneessakin katsottiin kovaan aaneen kiinalaisia saippuasarjoja. Koska meilla ei ollut muutakaan tekemista, menimme jo seitsemalta nukkumaan ja nousimme seuraavana aamuna kuudelta, jotta kerkeaisimme varmasti viela valoisaan aikaan Ninh Binhiin Kenh Gan jalkeen.

Kun pyorailimme Mesta takaisin Kenh Gahan, loysimme matkan varrelta pienen kaupungin, joka oli nousevassa auringonvalossa kuin Israel. Kaupunkiin meni tielta pieni silta, jonka ylapuolella nakyi tahtia ja kirkon torni. Kaupungin kadut olivat kapeita ja betonimuurien ymparoimia, koirat juoksivat kaikkialla vapaina ja talojen pihoilla oli risteja ja pienia Maria-patsaita. Ainoastaan ihmisten ulkonaosta ja vietnamilaisista kartio-hatuista pystyi erottamaan kaupungin olevan Vietnamissa. Vietnamin Israel, siella soimme aamiasta joen rannalla katsellen Jerusalemin heraamista. Naiset pesivat mattoja ja miehet kavelivat lasten kanssa pitkin katuja.

Nyt minulla ei ole enaa valitettavasti enempaa aikaa kirjoittaa, joten jatkan joku toinen paiva lisaa. Olimme ajatelleen Saanan kanssa lahtea Hoi Anista vuoristoon Kom Tumiin, mutta saimme juuri asken tietaa sen olevan ehka aika turistisoitunut paikka. Sinne paasee vain turistibussilla, joka maksaa 22 $ eli ihan sikana. Ah, me ei vain enaa kesteta tata. Jos Vietnam ei ala pikkuhiljaa palaamaan takaisin Vietnamiksi, karkaamme Kambodzaan tai Laosiin. Kaiken lisaksi taalla vain sataa.

Nyt olemme Ninh Binhissa, matkalla kohti etelaa. Hanoin jalkeen tama kaupunki on kuin riisipeltojen keskelle levahtanyt betonialue. Kaikkialla on tilaa, kadut leveita ja kaupungin keskusta on havinnyt osaksi muuta elamaa. Kummallista. Torilta saa ostettua koiraa, sammakoita, rapuja ja hedelmia. Ainoat katukeittiopaikat ovat pho-paikkoja, mistaan ei loydy riisia ja pahkinoita. Olemme taalla viela tanaan ja huomenna vuokraamme meille pyorat ja lahdemme pyorailemaan riisipeltojen katveeseen.

Kello on 9:21, aika lahtea metsastamaan aamupalaa.

Suukkoja, Sohvi

Hanoi oli kaunis, pariisilaishenkinen suurkaupunki taynna sakenoivia yksityiskohtia. Joka puolella oli elamaa. Kadut olivat taynne hedelmamyyjia, mopokuskeja, autoja, ihmisia, katukeittioita, lihatiskeja, rasvapallomyyjia, pienia kauppoja, pyorailijoita ja kukkasia. Tieta ylittaessa oli oltava koko ajan valppaana, koska koskaan ei voinut tietaa minkalainen mopo tai auto oli kulman takaa tulossa ja milla nopeudella.

Olimme Hanoissa nelja kokonaista paivaa ja yhden aamun. Saavuimme Hanoihin junalla torstai aamuna kello viisi. Aurinko oli vasta nousemaisillaan ja vain muutaman talon ikkunoista nakyi valoa. Kadut olivat tyhjat ja hiljaiset. Ilmassa leijaili rauhallista tunnelmaa.
Parin tunnun kuluttua rauhallisesta ja seesteisesta tunnelmasta ei ollut enaa minkaanlaista tietoa; toottailevat autot ja mopokuskit olivat paasseet valtaamaan kadut hedelma- ja pho-myyjien kanssa. Kello kahdeksan koko Hanoi oli jo herannyt uuteen, polyisen kosteaan paivaan.

Koska meilla ei ollut mahdottoman paljon aikaa olla Hanoissa, teimme meille valjyvat paivasuunnitelmat, jotta kerkeaisimme tehda kaiken, mita haluaisimme ja, etta meille jaisi myos aikaa tunnustella rauhassa Hanoin syketta ja elamaa. Neljan paivan aikana kavimme parissa museossa, yhdessa temppelissa, pagodassa ja katsomassa Ho Cho Minhia ja hanen presidenttikauden palatsialuetta sotapoikien kanssa. Mies oli aika kuolleen nakoinen. Maistelimme myos uusia, vietnamilaisia makuja, juttelimme paikallisten ihmisten kanssa ja ehka naimme Hoan Kiem -jarvessa asuvan kilpikonnon.

Pidan suurista kaupungeista. Niissa on helpommi sulautua osaksi massaa, muuttua omalla tavallaan nakymattomaksi. Suurissa kaupungeissa on helpompi keikkua ympariinsa ilman tuijottavia katseita ja kurtistelevia kulmia. Tykkaan siita, se antaa enemman vapautta liikkumiselle ja kehon ulkoiselle elamalle.

"Terveisia Itavallan alppikylasta Sapasta! Ilma on sateinen ja sumuinen, pystyn nakemaan vain pari metria kerralla eteeni. Olemme Saanan kanssa istuneet huonoissa ranskalaisissa kahviloissa, syoneet kummaa Aasialaista ruokaa ja maistelleen Intian makuja paikallisessa intialaisessa ravintolassa. Ymparillamme kuhisee eurooppalaisia pariskuntia ja pienia seurueita. Heilla kaikilla on hauska aksentti! Eilen kavimme tutustumassa paikalliseen etniseen kylaan, joka oli kuin suomalainen peikkopolku. Naimme kaksi kanaa orrella, suuria, taytettyja strutseja, matkamuistomyymaloita, kosken ja bambubaareja. Yllattavan halpa paikka tama Itvalta, olisin luullut kalliimmaksi. T: Sohvi"

Tallaiset postikorttiterveiset olisin lahettanyt teille kaikilla Sapasta, Vietnamin turisteille rakennetusta vuoristokeskuksesta. Koko paikka oli ihan huijausta! Ei havahdystakaan Vietnamia. Kaikkialla puhuttiin englantia ja kaikki ihmiset olivat eurooppalaisia. Ainoastaan kadulla turistien perassa juoksentelevet, matkamuistojamyyvat etniset naiset olivat Sapassa haivahdys Vietnamia. Muuten paikka oli kuin Itavalta ravintoloita ja arkkitehtuuria myoten. Kun yritimme tiedustella mahdollisuutta paasta tutustumaan paikalliseen kansantanssiin jossakin pienessa, etnisessa kylassa, meita katsottiin kaksi kertaa kieroon ja naurahdettiin paalle. Se siita hienosta ideasta sitten. Emme olleet Sapassa kuin yhden yon ja kaksi PITKAA paivaa. Toisena paivana teimme mielenosoituksen istumalla kaikissa eri kahviloissa koko paivan. Se oli uuvuttavaa, mutta nyt osaamme kertoa kaikille Sapaan aikoville, mista saa parhaimmat omelettivoileivat.

Ei tarvinnut alkaa tappelemaan viranomaisten kanssa, lupaa ei tarvittu!

Pohjois-Vietnam on todella kaunista aluetta. Kun matkasimme bussilla 130 kilometria Ha Giangista Meo Vaciin, oli ymparillamme vain vuoria, niitettyja riisipeltoja, trooppista metsaa ja pienia taloja siella taalla. Pengerretyt riisipellot ja maanvajoamiset saivat vuoriston nayttamaan lainehtivalta ruohomerelta. Vuoren rinteilla, siella taalla risteili kuivuneista sokeriruo'on lehdista kasattuja suuria paalukekoja. Aina valilla viiden tunnin matkan aikana naimme runteiden poluilla tai tien laidassa kulkevan neonvareihin pukeutuneita etnisianaisia suurine kantamuksineen. Parhaimmillaan naisilla oli selassaan iso nippu bambunoksia, jotka olivat ainaki kaksikertaa heidan pituisia.

Itse Meo Vac oli pieni vuorten huippujen ymparoima kaupunki yli 1000 metrin korkeudessa. Talot olivat kaupungissa harmaita ja pitkamaisia. Ikkunoita ei ollut paljoa ja kaikki mahdollinen maatila oli kaytetty maissin, riisin ja erilaisten kaalien ja salaattien viljelyyn. Kuten Ha Giangissa, Meo Vacissakin oli kaduilla ja liikkeiden seinilla paljon kuvia Ho Chi Minhista. Kun aurinko oli laskenut, lyhtypylvaiden kova-aanisista kuului kansallislauluja ja naisen puhetta.

Meo Vacin laitamilla mutaisissa puutaloissa asui etnista vahemmistoa. Yhtena paivana kavimme ihan sattumalta kavelemassa asuinalueella, mika oli aika ihmeellista. Asuinalueella oli ihan oma elamisen syke ja rytmi. Ihmiset olivat iloisia, likaisia ja huolettomia. Lapset juoksentelivat ympariinsa tai kantoivat isoja kantamuksia selassaan, naiset pesivat pyykkia tai kerasivat maissia pelloilta ja miehet leikkasivat ja savustivat sikaa tai kantoivat keppeja rakennusmaille. Kaikista pienimmilla lapsilla ei ollut housuja tai hametta, ja joillain tytoilla oli yhta lyhyet hiukset kuin minulla. Kaikkialla oli varikasta, koska naisten vaatteet oli koristeltu neonpinkilla, -vihrealla ja -sinisella. Miehilla oli kaikilla paalla samanlainen musta, kiinaleikkauksellinen takki ja ranskalainen baskeri. Imiset olivat todella kauniita.

Meo Vacin "keskustassa" nakyi aina valilla etnisia ihmisia suurten kantaumusten kanssa, mutta vain harvoin. Luulen, etta heilla ei ole Ha Giangin provinssissa kovin hyva asema. Provinssi sijaitsee ihan Kiinan vieressa ja alueen etninen vahemmisto on alkupereltaan kiinalainen. Kun tulimme bussilla Meo Vaciin, bussin sisaanheittaja heitti bussista ulos kolme etnista ihmista, koska bussi oli mukamas niin taynna.

Tanaan ja eilen olemme tutustuneet lisaa Vietnamin eri etnisiin ryhmiin Bac Hassa shoppailemalla sunnuntaimarketilla ja kavelemalla pienessa Ban Pho-kylassa. Taalla etnisella vahemmistolla on selvasti perempi asema kuin Ha Giangissa. Etnisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisia nakee kaduilla paljon enemman ja heidan tuotteitaan oli paljon myytavana sunnuntaimarketilla, joka oli varsinainen turustinahtavyys. Koko kaupunki oli eilen taynna lansimaalaisia, jotka olivat tulleet minibusseilla shoppailemaan torille! Tanaan kaupunki oli taas ihan kuollut. Moni aasia-eurooppalaisista -ravintolaista on suljettu, koska kaduilla ei ole enaa turisteja. Kun viikonloppu taas koittaa, kaikki ravintolat aukenevat.

Oli meidan onni olla taalla viela tanaan ja nahda Bac Hata ilman turisteja, mutta harmiksemme turistisuus on pyyhkinyt kaduilta kaikki alkuperaiset, vietnamilaiset katukeittiot pois. Meidan on pakko syoda kalleissa ja pahoissa turistiravintoloissa ja maksettava hedelmista ihan sika hintoja. Olemme pistaneet elaman hieman ranttaliks nalkalakostakieltaytymisen jalkeen ja maistaneet kaikkien eri ravintolojen pannukakkuja. Taytyy todeta, etta ei taalla pannukakkuja osata tehda. Joko ne ovat liian litkuja tai paksuja piirakoita.

Huomenna lahdemme Sapaan, joka on myos aika turistikohde. Haluaisimme menna asumaan pariksi paivaksi johonkin pieneen kylaan ja opetellen perinteista tanssia ja kasityotaitoja, mutta saa naha, onko meilla varaa sellaiseen. Turistoaluilla kaikki tuppaa olemaan niin kallista.

Tajusimme tassa yhtena paivana, etta meilla alkaa olla aika kiire, jos haluamme kereta ennen joulua olemaan viela pari viikkoa Kambodzassa. Olemme olleet jo kolme viikkoa Vietnamissa, emmeka vielakaan ole paasseet pois Kiinan rajalta. Hassua, moni on sanomut meille, etta kaksi kuukautta on aivan liian pitka aika Vietnamissa, koska ei taalla ole mitaan nahtavaa, kolme-nelja viikkoa on kuulemma ihan maksimi. Meille ei taitaisi riittaa edes kolme kuukautta! No, Sapan jalkeen katkaisemme kauniin pohjoiskaaremme ja lahdemme junalla suoraan Hanoihin. Ajattelimme, etta tahtia emme aio kiristaa, paikkoja on vain karsittava. Jatemme kaikki suurimmat turistimestat pois, koska niissa on aina niin kallista ja yritamme valikoida kaikki meille sopivat paikat.

Jannittavaa paasta viikon sisalla Hanoihin. Oikeastaan olemme jo kayneet siella, koska meidan piti sateiden takia menna Ha Giangista Bac Hahan sen kautta. Olimme Hanoissa pari tuntia ja koko kaupunki vai tulvi. Kuulemma pahimmat sateet 24 vuoteen. Tulvista huolimatta Hanoi naytti erittain kiintoisalta kaupungilta. Taytyy vain osata loytaa sielta kaikki ei turistisimmat alueet. Hehehee, toivottavasti olemme ovelia.

Heti kun menee turistialueelle asiat mutkistuvat, ihmiset alkavat maarailemaan, ohjailemaan ja rajoittamaan liikumistasi, hinnat kolmin kerrastuvat ja ruoat upotetaan rasvalatakkoon! Kamalaa. Aivan hirveaa ja sietamatonta. Sita on vain yhtakkia joutunut lasikuvun sisalle ja happi on loppumaisillaan.

Kaikki turistisuus alkoi siita, kun bussi ei vienytkaan meita perille saakka, vaan paatti jattaa meidat 18 kilometrin paahan Ba Beesta Cho Rahiin hotellin eteen, koska sellaista turistin elama on ja pimea tulossa. Koska halusimme Ba Behin viela saman paivan aikana ennen taydellista pimeytta, piti meidan tinkia itsellemme mopokyyti Cho Rahista puistoalueelle. Lopulta kyyti osottautui aika hasardiksi, koska pimeys laski, tie oli marka ja me molemmat olimme ilman kyparia rinkkoinemme ja reppuinemme saman mopon kyydissa. Aika vietnamilaista matkustamista sanoisin. Kuski naureskeli ja hopotteli matkan aikana kummia, kosketteli reitta ja mahaani ja yritti aina saada meita jaamaan ihme paikkoihin. Kun paasimme lopulta jonnekin, koko metsa vain soi ymparillamme heinasirkoista ja meilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin menna yoksi johonkin todella kalliiseen hotelliin. Kaikkeen oli mennyt jo niin paljon aikaa, etta mahdollisuus paasta jarvelle viela saman paivan aikana ja majoittua ns. kotimajoituksessa paikallisessa tay-kylassa oli mennytta. Pimeys on niin lamuttavaa kuuden jalkeen illalla.

Onneksi seuraavana paivana asiat alkoi sujua paremmin ja mieli kirkastua. Hotellilta inhottavan rauhallinen mies jarkkasi meille majoituksen Bo Lu -nimeseen pieneen kylaan ja kertoi meille, mita kaikkea voimme Ba Beessa tehda. Han yritti myos jarkkailla meille myos jonkunlaista paivasuunnitelmataulukkoa, kunnes puhalsimme pelin poikki ja lahdimme kylaan.

Itse Bo Lussa ei turistisuus enaan paljoa nakynyt, koska turistikausi ei ole ihan viela Vietnamissa alkanat, mutta silti olo oli todella steriili ja hieman kahliintunut parin ekan paivan aikana. Kotimajotus ei ollut kovin kotimajotus: nukuimme perinteisessa puurakennelmatalossa jarven rannalla eraan perheen ylapuolella. Loppujen lopukse perhe ei edes nukkunut alakerrassa vaan heidan ravintolakahvilassa. Majotus oli kuitenkin todella kiva, koska meilla oli oma terassi, jonne viritimme riippumatot ja huoneessa ei ollut sankyja, vaan nukuimme perinteiseen tyyliin patjoilla lattialla ja tunsimme yolla lattiaraoista puhaltavan viiman.

Vietnamilainen ruoka oli kylassa kolme kertaa kalliimpaa kuin normaalisti ja se oli pilattu lansimaalaisilla vivahteilla: kasvikset oli keitetty rasvassa mauttoman ylikypsiksi, kalakastike vaihdettu soijakastikkeeksi ja riisin lisaksi oli ranskalaisia. Annos oli myos ihan hervottoman suuri, paivassa ei jaksanut syoda mitaan muuta kuin kerran yhden ruuan ja se riitti.

Ainoa paikka, jossa pystyimme syomaan oli isantaperheemme kahvilaravintola, joka oli kyllakin erittain viihtyisa bambuterassi jarven rannalla. Vietimme siella aikaa lahes aina, kun emme tehneet mitaan muuta. Perheen pieni poika oli myos kahvilassa aina, mika oli erittain viihtyisaa. Han askarteli paperista aseita ja paukutusjuttuja, teki laksyja ja hopotteli meille kaikenlaisia juttuja.

Ekana paivana kylassa emme tehneet muuta kuin kavelimme paatieta, jonka varrelle kylan talot oli rakennettu, edes takas ja katselimme paikkoja. Kylassa oli paljon possuja, jotka makoilivat kuin koirat tien reunassa, ja paljon kanoja, jotka meteloivat aikasesta aamusta alkaen. Kylassa oli myos akaisia koiria, joista kaikki nayttivat ihan saman laisilta. Ennen ruokaa kavin uimassa Ba Bessa ja ruoan jalkeen paasimme pariksi tunniksi jarvelle soutajan kanssa soutelemaan perinteisella vietnamilaisella, yhdesta puusta veistetylla kajakilla. Kajakissa oli vain yksi lyhyt airo, joka oli kiinnitetty keppiin tiukasti narulla kiinni. Saimme kokeilla soutamista, mutta se ei meilta kummaltakaan onnistunut. Pyorimme vain molemmat ympyraa, emmeka tajunneet tehda airolla suuren soutuliikkeen sijasta pienta nykasyliiketta. Uskotte varmaan, miten hauskaa soutajallamme oli katsellessa yrityksiamme paasta veneella eteen pain.

Seuraavana paivana, torstaina, menimme isantamme kanssa jokilaivalla katsomaan joen paalla olevaa luolaa ja vesiputousta. Luola oli pimea ja kostea. Katon pimeydessa roikkui satoja lepakkoja, jota emme pystyneet nakemaan, mutta kuulemaan kyllakin. Niiden piipitys oli kuin heinasirkkojen soittoa.

Vesiputous ei ollut sellainen putous kuin ajattelin, pikemminkin se oli vesikoski. Vesi oli ruskeaa ja virtaus kivien yli voimakas. Veneella ei paassyt virtauksen takia ihan putoukselle saakka, joten saimme kavelle sen luokse viidakon ja pienen kylan lapi. Kylassa vesipuhvelit olivat laitumella kun Suomessa lehmat niitylla ja talojen katot oli eristetty bambun lehdilla. Maisema oli aika eksoottinen.

Kun ajelimme jokilaivalle ympari jarvea luolalta putoukselle, tuli taivaalta vetta ja koko sadematsa hoyrysi kuin mikakin jumalatar. Ihan kuin se olisi hengittanyt, ollut yhta elava kuin ihminen. Tai jopa elavampi. Tunsin itseni todella pieneksi ja metsan todella suureksi ja vomakkaaksi.

Veneretken jalkeen koko BaBeesta ja sadematsasta tuli hieman inhimillisempi ja tutumpi paikka, mutta lopullisen lasikalvon ystavyyden tielta mursi perjantain kuuden tunnin kavelyretki vesiputoksilta Bo Lu -kotikylaamme. Teimme retken isantamme kanssa, ja se retki olikin aika retki. Tie oli lahes koko matkan mutainen edellispaivan sateista ja jos katsoi maisemia yhtaan liian kauan, oli vaarassa kaatua tai pudota jonnekin. Pari kertaa kaaduttiinkin Saanan kanssa mutavelliin ja kerran tipahdin ojaan, kun en katsonut, missa silta kulki, ja bambukepit lavistivat paitani. Saana astui kerran vesipuhvelin lantaan ja sai sormeen haavan. Vaalet sandaalini ovat nytten kauniin ruskeat.

Retken aikana kavelimme valilla riisi- ja maissipeltojen keskella, valilla sadematsassa ja kerran joessa. Kylat, joidenkan ohi kuljimme olivat perinteisia maalaiskylia. Osa talojen seinista oli tehty lannasta ja katot lehdista. Kylissa ihmiset puuhasivat arkiaskareitaan, pesivat pyykkia ja korhasivat pelloilta satoa, lapset juoksivat ilman kenkia kouluun isot laukut olilla ja possut leikkivat mutaattijattikanojen kanssa pusikossa piilosta. Yhdessa kylassa possut olivat ihan meidan Nasun nakoisia!

Retken jalkeen oli ihana tunne, koska oli pitkasta aikaa paassyt tekemaan jotakin fyysista. Jalkojen lihaksia sarki ja lonkankoukistajia kiristi. Loppupaivan ja lauantain vain loikoilimme riipumatoissamme ja katselimme sadematsan kosteuden utuista jarvimaisemaa.

Nyt olemme Ha Gianissa lahella Kiinan rajaa. Saavuimme tanne eilen illalla 12 tunnin ja neljan eri bussin -bussimatkan jalkeen. Kiinan junan jalkeen mikaan matka ei ole tuntunut enaa miltaan, 12 tuntia on nykyaan ihan helppo nakki.

Ha Giang on lahes samanlainen kuin muutkin Pohjois-Vietnamin kaupungit paitsi, etta taalla on joka puolella isoja ylistysjulisteita Ho Chi Minhista ja patsas, jossa mies seisoo lapsijoukon keskella. Patsaan alla asuu vanha kerjalaisrouva.

Huomenna aiomme lahtea bussilla pariksi paivaksi katsomaan, milta pohjosen pienet kaunpungit nayttavat. Luulimme, etta tarvitsemme matkustusluvan pohjoseen, joten tulimme tanne, mutta jos oikein olemme tajunneet, ovat luvat jaaneet jo historiaan. No, jos ymmarrys on vaara, saamme huomenna treffailla viarnomaisia. Hyvaa yota.

Saana oli tanaan viela hieman kipea, joten emme lahteneet vesiputouksille. Itseasiassa paatimme skipata koko vesiputoukset ja yrittaa huomenna paasta lahtemaan viidakkoon eli Ba Behin. Siellakin on vesiputouksia.

Olin tanaan yksin kavelylla joen rannassa ja nain tyomiehia pumppaamassa veneesta hiekka kuorma-auton lavalle. Hiekan mukana pumppautui lavalle myos vetta, joka valui kuin tulva ulos lavan eri raoita ja virtasi takasin ruskeaan jokeen. Rantamudassa veden lisaksi juoksenteli joukko kanoja etsien kuivia kohtia, joista tallustella. Otin tapahtumasta valokuvia. Kun kaikki hiekka oli pumpattu lavalle, paasin veneella pienelle ajelulle.

Matkailussa on se huono puoli, etta maailmalla en voi olla aina taysin oma itseni, koska pitaa yrittaa kayttaytyi kiltisti ja korrektisti, ei voi olla seko ja pitaa elaa ilman tanssia ja teatteria. Valilla kehoani sarkee ja kolottaa, koska se ei paase liikkumaan ja pyorimaan sille ominaisella ja luonnollisella tavalla. Ymparillani on koko ajan ylimaaraista energiaa, jota en pysty kayttamaan pelkalla kavelemisella ja uusien asioiden nakemisella. Kaipaan niin tanssimista ja teatterissa riehumista. Joskus tekisi mieli vain pyrahtaa tanssimaan keskella katu ja huutaa aivot tyhjaksi nauramalla, mutta en halua herattaa olemassaoloni lisaksi yhtaan enempaa huomiota. Vaaleudessani on jo ihan tarpeeksi kestamissa.

Viimeinen kokonainen paivamme Lang Sonissa oli kuuma ja rauhallinen. Kiertelimme luolissa ja vierailimme pagodoissa. Osa pagodoista sijaitsivat kallioiden sisalla sokkeloisissa luolissa. Buddhia ja alttareita loytyi lahes joka sopukasta. Ylimman alttarin vieresta pystyi vain nakemaan erivarisia valoja, suitsukkeita, hedelmia ja buddhia kaikista pienista raoista. nakymaoli todella kaunis.

Vietnamissa pagodoissa on tapana tarjoilla teeta kavijoille. Ensimmaisen luolapagodan jalkeen istuimme aika pitkaa teella kahden vanhuksen kanssa hopotellen kaikenlaista ilman yhteista kielta. Se oli mukavaa. Kerroimme heille, mita reittia olemme Vietnamiin paatyneet ja he kyselivat, kuinka vanhoja olimme ja olivat kovin kiinnostuneita Vietnam-kirjastani. Mies luuli, etta olimme 17-vuotiaita.

Vietnamilainen ruoka ei ole ollut kovin kummoista. Olemme syoneet katukeittioiden seisovissapoydissa riskeista huolimatta. Seisovassa poydassa on se hyva puoli, etta silloin tietaa suunnilleen, mita tilaa. Olemme tilanneet lahinna paitettuja kaali- ja kurpitsasuikaleita, pahkinoita ja valilla kalaa tai katkarapuja. Kurpitsa ja pahkinat ovat oleet riisin kanssa kaikista parhaita.

Ruoka ei ole itsessaan kovin mausteista, mutta jokaisen poydan paassa on aina paria tulista kastiketta, chilimarinoituja valkosipuleita ja vietnamin kuulua kalakastiketta, jota on kaikkialla. Kalakastike haisee hieman happamalta juustolta, mutta maistuu happamalta kalalta. Aluksi en oikein pitanyt siita, mutta nytten laitan sita lahes aina riisin sekaan. Itseasiassa se on aika herkullista.

Olemme saaneet maistaa myos vietnamin erikoisia jalkiruokia vietnamilaisten innoittamana tai tarjoamina. Parasta on ollut inkivaarisokeriliemessa kypsysetetty taikinakeitto pahkinarouheen ja valkoisen juuriraasteen kanssa ja shua chua [shet chua] eli pakastekylma jugurtti. Se on herkullista kuumina paivina lounaan jalkeen. Olemme myos maistaneet ruskeaa, taikinanoloista, pehmeaa kakkua, jonka sisalla on pahkinoita. Se on myos herkullista,mutta tuhtia kuin toffee.

Hedelmat ovat aivan ihania taalla ja edullisia. En ole koskaan maistanut niin makeita banaaneja tai mangoja. Vietnamissa on ihan oma, vihrea mangolaji. Jos pystyisin, lahettaisin kotiin laatikollisen mangoja maistiaisiksi! Ne ovat niin makeita ja herkullisia, Suomesta ostettavat mangot eivat ole mitaan niiden rinnalla.

Oudoimmat ruoat, mita olen tahan mennessa nahnyt ovat olleet aivot, kokonainen ruoansulatuskanava, ruokatorvi ja esikypsennetty, kokonainen koira. Se naytti hieman possulta, mutta paa paljasti sen koiraksi. En tieda, pitaisikohan joku paiva viela maistaa. Kaarmetta ainakin haluaisin tai touikkia, ne ovat kuulemma todella herkullisia.

Olemme olleet nytten kaksi yota Cao Bangissa, suuressa, mutta tohruisessa ja edullisessa pohjoisen kaupungissa. Matka tanne Lang Sonista kesti nelja tuntia ja maisevat koko matkan ajan olivat taivaallisia. Mutkikas ja pomppuinen tie kulki pitkin viidakkometsaa ja kamelinkyttyravuoria. Valilla ajoimme ohi pienien kaupunkien ja kylien, joissa ihmiset moivat hedelmia ja lihaa ja kyntivat riisipeltoja vesipuhveleiden kanssa. Yhdessa kaupungissa nain, kuinka paistettu,kokonainen sika koytettiin mopon takaosaan selalteen kiinni. Maailma taalla on niin erilainen.

Hotellihuoneessamme on satelliittitelevisio. Ette usko kuinka rentouttavaa on katsella pitkasta aikaa telkkarista elokuvia ja piirettyja. Tanaan olemme istuneet melkein koko kuuman paivan katsellen disneyn chanelilta kaikkia disneyn elokuvia, koska Saana on voinut hieman huonosti, emmeka voineet viela tanaan lahtea ihastelemaan Vietnamin laajinta vesiputousta Kiinan rajalle. Seitsemalta alkaa Rottatoule.

Eilen teimme paivaretken mopojen kyydissa Hang Pac Bolle, Ho Chi Minh salaiselle piilopaikalle ennen vallankumousta. Oli mahtavaa istua mopon kuudissa, se oli ensimmainen kertani. (Ethan iska ole vihainen? Ilaman mopoja ja kuskeja emme olisi paasseet moikkaamaan seta Hoota. )Ajoimme taas keskella epatodellisia maisemia ja naimme ohimennen pienten kylien arkea. Osassa kylissa talot oli tenty pelkasta lannasta ja katot olivat olkia.

Seta Hon piilopaikka oli pienessa luolassa keskella viidakkoa, vain 3 km paassa Kiinasta. Luolan vieressa virtasi turkoosi joki ja metsesta kuului vain heinasirkkojen soitto. Viidakko on maaginen paikka. Miljoonittain kasveja silman kantamattomiin ja jos nakee taivaan, se on kosteudesta lahes valkoinen.

Luolan lisaksi Pac Bossa oli Hon kivinen kirjoituspoyta ja tuoli joen toisella puolella ja kahden kilometrin paassa ylistysmuseo Vietnamin hurjalla ja suurelle vapauttamiehelle. Museossa oli jopa erillinen alttarihuone miehen muistolle. Hon patsaan edessa paloi suitsukkeita ja taustalla oli punainen kangas keltaisen tahden ja vasaran ja sirpin koristelemana.

Cao Bangissa on iso torialua, josta saa ostettua lahes mita tahansa. Tanaan ostimme kaksi riippumattoa tulevia vaadakkoja varten ja ekanapaivana ostin itsellenio vietnamilaisen kauluspaidan ilman kauluksia. Lahes kaikilla tyolaisnaisilla on sellainen paalla loysien kaprihousujen ja bambuhatun kanssa.

Kun kuljemme torilla, ihmiset tulevat koskettamaan ihoani ja silittamaan poskeani, koska olen niin vaalea. Se on todella kummallista. Valilla ihmiset tulevat vain kattelemaan ja yrittavat pilke silmakulmassa naittaa ohikulkeville pojille. Ihmiset myos nauravat ja kummastelevat vihreaa, Tanelin vanhaa antennipipoani. Se on heista todella huvittava.

Kiina lapi kolmessa ja puolessa paivassa, huh. Oletko kummempaa kuullut? Ja nyt Vietnamissa. Olen ihan pyoralla pâastani.

Beijing oli muuttunut kolmessa vuodessa ihan oudoksi paikaksi. Se ei ollut enaa yhtaan niin nuhjuinen ja roskainen kaupunki jona sen muistan. Talot oli kunnostettu, tiet siivottu ja ihmiset pistetty kadulle toihin myymaan karttoja ja Kiinan lippuja. Koko kaupunki oli sliipattu siistiksi ja opasteet muutettu englanniksi. Olympialaisten mainoksia oli vielakin kaikkialla, samoin kraasaliikkeita.

Lauantaina ennen kuin lahdimme Nanningiin kavimme moikkaamassa ah,niin sủurta ja jostain pain mahtavaa Maoa Tianamenin aukiolla. En ollut tunnistaa aukiota samaksi aukíoksi, jonka nain kolme vuotta sitten: se oli taynna mainoksia ja hienoja, punaisia kukka-asetelmia. Tianamen ei ollut enaa niin suuri ja valtava vaan pieni ja punainen. Aukio oli taynna kiinalaisia lapsiperheita, jotka ottivat turistikuvia Maosta ja heiluttelivat Kiinan lippua. En olisi ósannut suunnístaa enaa aukiolta kanadalaisen ravintolaan, paikat olivat niin muuttuneet.

Taytyy myontaa, etta junamatka Beijingista Nanningiin oli aika karu. Matka kesti 28 tuntia ja vaunu oli koko matkan ajan tupaten taynna ihmisia. Kuvittele Helsingin ruuhkaratikka pahimmillaan, niin saat jonkunlaista osviittaa. Kaikilla ihmisilla ei ollut istumapaikkaa, joten heilla oli omat retkituolit mukana. Olimme onnekkaita, etta olimme saaneet istumapaikat, vaikka ne olivatkin ikkunan vieressa ja kaukana vessasta. Koska ihmisia oli niin paljon, ei kaikkien matkatavarat mahtuneet hattuhyllyille. Laukkuja oli lattialla, penkkien ja poytien alla ja ihmisten sylissa.

Istuimme polvet sylissa melkein koko matkan pienissa nurkissa. Vessaan meno oli sellainen seikkailu- ja pujottelurata, etta ekan paivan aikana en paassyt vessaan kertaakaan. Istuin vain koko ajan ja soin valilla kiinalaisia hedelmia nalkaani. Olo oli uupunut ja allo, koska en saanut mitaan kunnollista ruokaa syotavaksi ja kaikki paikat olivat niin turvonneita. Takapuoli ja polvet olivat niin puutuneita, etta loppuvaiheessa kipua ei enaa tuntenut. En voi muuta sanoa kuin, etta kokemus se oli. Ehka nyt uskallan sanoa, etta tiedan, miten kiinalaiset matkústavat ja milta se tuntuu. Enaa automatka Lappiin ei tunnu miltaan.

Saavuimme Nanningiin illalla yhdeksan aikoihin. Ulkona oli todella kuuma ja hiestovaa. Pairin paivan aikana olimme matkustaneet lumisateesta tropiikkiin, uskomatonta.

Nanning oli todella mukava ja lamminhenkinen kaupunki, juuri sellainen jona Kiinan muistan. Kaduilla oli paljon ihmisia, kengankiillottajia, yksinaisia hedelmamyyjia ja katukeittioita. Kun olimme loytaneet meille halvan hotellin yhdeksi yoksi, kuljeskelimme vain kadulla ja hengitimme Kiinaa. Ostin kadulta hoyrytetyn maissin, joka oli ihana. Lamminta ruokaa pitkasta aikaa. Ennen nukkumaan menoa kavimme viela syomassa paikallisessa katukeittiossa kiinalaiste ruokaa.

Seuraavapaiva Nanningista Vietnamiin oli aika lepponen. Emme tieneet etukateen mitaan muuta kuin, minka tyyppisilla kulkuneuvoilla, milla hinnoilla ja mihin kaupunkeihin meidan oli syyta matkustella, jotta paasisimme helpoiten rajan yli. Mitaan tietoa siita, mista mikin lahti ei etukateen meilla ollut, mutta silti kaikki sujui todella mutkattomasti. Hotellilta saimme tietaa, etta bussilla numero 41 paasisimme rautatieaseman edesta bussiasemalle, josta voisimme jatkaa toisella bussilla Pingxianiin, rajan lahella olevaan pieneeen kaupunkiin. Tietenkin ensiksi luulimme paasevamme 41 Pingxianiin saakka, kunnes tajusimme bussin olevan sisasenliikenteen bussi.

Bussiasemalla lippujen oston jalkeen meilla oli kolme minuuttia aikaa loytaa oikea bussi jostakin tuntemattomasta. Lahdimme vain juoksemaan johonkin suuntaa, joka sattui olemaan oikea ja kerkesimme. Ehka matkamme tiperin lahto. Laiturille juostessa en ajatellut muuta kuin, etta me kerkeamme, vaikka mika olisi.

Bussi Nanningista Pingxianiin oli luksusbussi. Penkkeja sai liikuttettua kahteen eri suuntaa, ymparilla oli tilaa ja ilmaa, edessa telkkarit, joista tuli kiinalaisia musiikkikonsertteja, sketsiohjelmia ja taisteluelokuva, ja ennen bussin lahdettya kaikille jaettiin puolen litran vesipullot. Olimme poyristyneita, varsinkin silloin kuin 2,5 tunnin jalkeen olimme jo perilla. Matka tuntui vain pienelta pyrahdykselta hard seat-junamatkan jalkeen. Pingxianista otimme taksin rajalle, koska meilla ei ollut mitaan tietoa, mista minibussit lahtivat ja hinta saatiin sovittua samaksi, mita se meidan tietojen mukaan julkisilla olisi ollut eli kahteen euroon yhteensa.

Rajan ylittaminen kavellen oli todella kivaa. Raja sijaitsi keskella viidakkoa ja kaikki ihmiset vain loikoilivat tai ottivat paikasta turistikuvia. Olimme jalleen kerran ainoat lansimaalaiset ja hieman pihalla, minne suuntaan oli kaveltavat. Tullivirkailijat osoittelivat meilla kasin eri suuntia ja paikoja, joihin oli mentava ja toivottivat tervetulleiksi. Vietnamin rajalla ei ollut edes mitaan portteja tai tiukkoja seilontoja, meidan vain piti hakea eri lappuja eri luukuilta, taytella niita ja kevella edes takas. Kaikille luukuille me menimme yhta aikaa ja passeja tarkistaessa virkailiojat kyseilivat poikaystavistamme ja kehuivat meita kauniiksi.

Nyt olemme olleet vajaa kolme paivaa rajan lahella olevassa pikkukaupungissa Lang Sonissa, joka on ihana kaupunki. Kadut ovat taynna hedelmamyyjia, muovituolibaareja ja katukeittioita. Kaupungin ymparilla on vain viidakkovuoria ja iltaisit paikallisen karaokebaarin, autojen toottailyjen ja korien satunnaisten haukuntojen lisaksi ei kuulu muuta kuin heinasirkkojen maagista soittoa.

Ihmiset ovat todellaystavallisia ja vilkuttelevat, kun kavelemme pitkin katuja. Tiistaina, kun istahdimme sadetta karkuun kadun varrella olevaan muovituolibaariin mehuille, baarin myyja ystavineen alkoi hopottelemaan meille kaikenlaista ja tutkimaan matkapaivakirjojamme. Vietnamilaisilla on outo tapa alkaa huutamaan ja nauramaan yhta aikaa, jos jotain kummaa sattuu. Jos joku tekee jonkun hopson virheen, hanta lyodaan kevyesti kylkeen ja sit huudetaan yhdessa.Todella kummallista ja meluisaa.

Tanaan aamupaivalla viarailimme paikallisessa buddhalaisessa temppelissa. Temppelissa oli suuremmoiset seremoniasembalot menossa, kun saavuimme sinne. Naiseksi pukeutunut mies tanssi ensimmaisen alttarin edessa, jakeli rahaa, ruokaa, olutta, viinaa ja tupakkaa kaikille ja vaihtoi vaatteita, koruja ja paahineita neljan avustajan avustuksella. Valilla miehella oli paassaan kimaltelevien korujen lisaksi kampa ja valilla han flirttaili vaaleanpunaisen hoyhenviuhkan takaa yleisolle ja alttarille. Musiikki soi todella kovaa ja ihmiset taputtivat. Meno oli todella hurjaa.

Alttarin toisella puolella toisen alttarin edessa oli meneillaan samanlainen seremonia, mutta hillitympi. Keskella ei tanssinut naiseksi pukeutunut mies, vaan nainen, jonka vaatteita myos vaihdettiin parin minuutin valein. Paikallisia ihmisia oli tullut bussilastettain seuraamaan seremoniaa. Ehka joka kuun 15.paiva on buddhalaisilla juhlapaiva, en ole varma.

Mekin saimme rahaa, ruokaa ja kaikkea mahdollista, mita oli tarjolla, kuten muutkin ihmiset. Emme olisi oikein halunneet ottaa niita vastaan, koska ne eivat kuuluneet meille, mutta emme voineet kieltaytyakkaan, koska se olisi ollut liian epakohteliasta. Lopulta emme voineet muutakaan, kuin ottaa paikallisten tapaan sivusta pahvilaatikon, jolla pystyisimme kantamaan hedelmat ja limut hotellille. Rahat annoimme temppelissa pyorivalle koyhalle mummulle ja temppelin omaan rahankeraysboksiin. Ihmiset olivat iloisia antaessaan meille lahjoja.

Temppelin jalkeen lahdimme seikkailemaan suomalaisen Nikon kanssa paikallisilla luolille ja kiipeilemaan nakoalavuorille, jotka nakyvat hotellimme ikkunasta. Vuorilta nakyi koko Lang Son, joka on variltaan kuin karamellipussi vihreassa viidakossa. Kaunista. Taalla on niin ihanaa ja rauhallista olla, juuri sellaista, jota olen pari vuotta haaveillut.

Aika sattumaa, etta kaupungin ainoat lansimaalaiset meidan lisaksi ovat suomalaisia, asuvat samassa hotellissa ja molemmat ovat viela Nikoja. Joskus maailma tuntuu liiankin pienelta, vaikka se on tajuttoman suuri.

Arvaatkos, minne tanaan tulimme? Taalla on lamminta, ihana, tuttu tuoksu, olen ollut taalla ennenkin ja taalla on miljoonittain ihmisia. Tietenkin: Beijing!!!

Tuli jotenkin tuttu ja haikea fiilis, kun saavuimme tanne. Naita tuoksuja, kadulle kaartuvia puita ja hulvattomia pyorailijoita olen kaivannut monesti. Hesaria pitkin kavellessa tuli usein syksyisin ja kevaisin Kiinan mieleen. Ja nyt olen taalla taas. Ihanaa. Nama tuoksut mielyttavat makuhermojani, hmmm.

Junamatka tanne ei ollut ihan niin nautinnollinen kuin tanne saapuminen. Matkustimme kupeessa ja se oli ihan kauheaa. Vaunu oli taynna lansimaalaisia, vain pari kiinalaista, ja kaikkialla oli siistia ja steriilia. Loossit oli sisustettu kullalla ja punaisella, jokaiselle oli oma televisio ja kuullokkeet ja poydalla oli iso kasa teeta ja pikakahvia. Tassa kaikesta turhastoko meian piti maksaa ihan sikana? Kamalaa. Olisin voinut maksaa siita, etta olisin paassyt plastkartnyyn paikallisten luo, mutta kansainvalisissa junissa se ei ole mahdollista. Tylsaa.

Samassa loossissa meidan kanssa oli ranskalainen, todella mukava pariskunta. He olivat matkalla Nepaliin ja maailmanympari. Opetimme heille venalaisen korttipelin ja tarjosimme nutellaa ja kekseja. He olivat ihan otettuja. Lauloimme heille myos ranskalaista lastenlaulua norsusta, joka on juuttunut hamahakinverkkoon. Opimme laulun Hugolta ja Nathalta.

Vaikka Kiina on ihmeellinen maa, emme aijo viettaa taalla enempaa aikaa. Kiinaan taytyy tehda aivan oma, parin kuukauden matka joskus tulevaisuudessa. Lahdemme huomenna junalla Nanningiin, josta matkaamme luultavasti maanantaina bussilla rajalle. Aiomme ylitamme Kiinan ja Vietnamin rajan kavellen. Se on ihan laillista. Junamatka Nanningiin kestaa 28 tuntia ja olemme hard seat-luokassa. Oho, luokka tuli taas valittua puolivahangossa. Aika mielenkiintoista. Muissa luokissa ei ollut enaa tilaa, luultavasti. Ollaan Saanan kanssa valilla vahan hopsoja.

Kello on 22:44. Nukuttaa. Viimeyona paastiin vasta yhden jalkeen nukkumaan, koska ylitettiin raja vasta illalla. Koska kaikkien ihmisten passit ja muut lappuset taytyi tarkistaa ja ratakset vaihtaa Kiina raiteisiin sopiviksi, seisoimme rajalla noin viisi tuntia vessat lukittuina. Minun rakoni tuntien, yhdelta oli aika tukalat oltavat. Onneksi nyt paaseen nukkumaan isoon, valkoiseen ja toivottavasti pehmeaan sankyyn.

Hyvaa yota kaikille ja suukkoja!
Ehka seuraavalla kerralla olen jo Vietnamissa.

Ihanaa.

Vihdoinkin sain kirjoitettua Gobin matkan loppuun. Hu, se oli kamalaa, koska en vain tiennyt, miten sen olisin kirjoittanut jarkevasti ilman paanrajahdysta. Tiedan, tyyli ei ollut kaikissa mielyttavin, mutta se oli helpoin.

Nama pari paivaa, mita olemme nytten UB:ssa Gobin jalkeen viettaneet ovat olleet aika rauhalliset. Lauantai meni taysin pyykkia pesten ja paivakirjaa kirjoittaen. Illalla veimme koko porukalla kuskimme ja Bolodin, ystavallisen hostellinpitajamme, syomaan Malesialaiseen ravintolaan. Ravintolan jalkeen jatkoimme iltaa baarissa ja joissain todella kummallisessa paikallisessa clubissa. En olisi ikina uskonut loytavani itseani sellaisesta paikasta! Discovaloja, kummaa musiikkia ja oudosti tanssivia ihmisia. Olimme paikan ainoat lansimaiset ihmiset, joten moni yritti tulla juttelemaan meille kaikenlaista. Kun tanssimme Saanan kanssa hopsoja tansseja tanssilattialle, ymparillemme liimautui yht'akkia kymmenittain mongolialaisia poikia, jotka Natha kavi heittamassa pois. Istumapaikkamme lahelle ei kuitenkaan kuka tahansa paassyt, koska vieressamme seisoi heti alusta saakka ainakin kolme vahtimiesta koko illan ajan. He heittivat kaikki epaillyttavat tyypit heti pois. Muiden poytien aaressa ei seisonut portsareita. Oli aika kiva huomata, etta joku halusi automaattisesti pitaa meista huolta ilman mitaan takaa-ajatuksia. Sunnuntaiaamuna herasimme jo ennen yhdeksaa, koska Amsterdam cafeessa oli tarjouksena croisantteja 1000 tokrottiin ( 1e on 1600 T:ta). Ostimme Nathan ja Saanan kanssa niita 23.

Maanantaina yritimme menna katsomaan Ulan Baattarin kummia maisemia Zaiza-vuorille, mutta oli niin kova tuuli ja olin unohtanut ottaa takin mukaan, etta emme voineet menna. Kavimme sitten Jussin kanssa Talvipalatsilla, Mongolian tarkeimmalla monastrialueella liikenneympyrassa vietetyn piknikkihetken jalkeen.

Talvipalatsi toi mieleen ulkonaollisesti Kiinan temppelit, mutta hengeltaan paikka oli ihan erilainen. Se ei ollut niin pramea ja ylistava, pikemminkin kiero ja korvaan viheltava. Seinilla oli buddhalaisia silkki- ja maalaustoita, jotka olivat taynna ihanan hulluja tapahtumia. Jumalat tanssi, niksauttelivat niskoja ja katsoivat suoraan silmiin tai omaan verkkokalvoonsa. Haluan joskus jonkun sellaisen tyon vessani seinalle tai keittioon.

Talvipalatsin sisalla oli museo Mongolian vimeisesta kuninkaasta, joka oli asunut kyseisessa monastriassa. Kuninkaan ja kuningattaren huoneet olivat totuttua pienempia, mutta vaatteet, korut ja paahineet suuria ja koristeellisia. Museossa oli myos vanhoja, isoja maaluksia, joihin oli piirretty paljon pienia arjen tapahtumia. Kuvissa synnytettiin, ratsastettiin, kidutettiin, laitettiin ruokaa, kaadettiin puita, rakasteltiin, syotiin, juotiin ja oksennettiin. Aasiassa vanhoissa maalauksissa on paljon enemman karua ja harskia realismia kuin lansimaisissa maalauksissa.

Eilen satoi lunta! Lahdimme aamulla aikasin vanhalle temppeli-alueelle ja jalkamme kastui rannasta. Oli todella kummallinen fiilis, en odottanut saavani talla matkalla lunta niskaani! Maa ja vaatteet tulivat ihan valkoiseksi lumesta. Ihmiset kulkivat kaduilla sateenvarjot paan paalla ja palelivat. Koko kaupunki naytti ihan joltain hiihtocitykeskukselta, koska ymparilla olevat vuoret muuttuivat myos valkoisiksi. Kaupungista tuli taianomainen, mutta vain hetkeksi. Aamulla lumet olivat jo sulaneet ja nyt kaupunki on kuin iso vesilatakko. Suurien latakkojen kohdille on laitettu tiilia ja kivia, joiden kautta voi hyppia eteenpain. Vain vuorilla on viela hieman lunta, mika nostaa vuoret uudella lailla esiin. Enaa ne eivat ole vain harmaata taustavaria.

Eilinen temppeli-alue, jossa kavimme oli kiintoisa. Menimme sinne heti sen avauduttua, jotta nakisimme aamuseremoniota. Olimme ainoat lansimaalaiset koko alueella, mika tuntui kummalta. Kaikki muut olivat mongolialaisia, jotka olivat tulleet harjoittamaan uskontoaan. Ihmiset rukoilivat, tervehtivat mielettoman massiivista ja voimakas tahtoista, 26 metrista kultaista buddhaa ja antoivat lahjoja eri buddhille. Taustalla soi harras buddhalainen musiikki hiljaisten kuiskausten lomassa. Tunnelma oli vaikuttava.

Naimme myos alueella munkkien eri aamutoimia. Yhdessa jurtassa vanhemmat munkit soivat aamupalaa, jota nuoret munkkioppilaat tarjoilivat, ja joivat teeta. Yksi munkeista puhui aina valilla kannykkaan ja naureskeli. Lattialla oli vaaleanpunaisia muoviampareita. Yhdessa temppelissa taas meidan piti laittaa tossut jalkaa ennenkuin paasimme katsomaan munkkioppilainen ensimmaista oppituntia. Pojat lukivat aaneen rukouksia, soittivat rumpuja ja tarjoilivat toisilleen lamminta maitoa. Osa pojista kyllakin vain pyoritteli paataan tai tutki varpaitaan. Opettajatkaan eivat olleet joka paikassa taysin hereilla. Ennen tunnin alkua nain poikien syovan tikkareita temppelin edessa.

Tanaan kavimme myos eraassa vanhassa temppelimuseossa ennen Zaiza-vuorelle kiipeamista. Museossa oli vanhoja seremoniapukuja, erilaisia buddhia ja jumalia ja vaikuttavia maalauksia karsimyksesta. Maaluaksissa hengilla ja elaimilla oli valta, jota he kayttivat samallalailla kun me ihmiset kaytamme nyt meidan valtaamme elaimia kohtaan: kidutetaan, teurastetaan, pistetaan toihin ja sidotaan puuhun kiinni. Monet kuvat olivat todella rajuja, raakoja ja vaikuttavia. Vaikuttavuutta lisasi seinilla roikkuvat silkiset ihmisen nahat ja paat.

En ole viela kertonut, etta perjantaina ennen Gobille lahtoa kavimme katsomassa perinteista mongolialaista kansantanssi ja -musiikki esitysta. Esitys oli taysin turisteille tehty ja siina esiteltiin pienilla esityksilla erilaisia musiikkityyleja ja tansseja. Oli kurkkulaulantaa, kansanlauluja, perinnesoittimia, akrobatiaa, seremoniatanssia ja kansantanssia. Tykkasin erittain paljon soitin- ja tanssiesityksista.

Mongolialainen kansantanssi oli erittain mielenkiintoista ja kiehtovaa. Siina kaytettiin paljon ylavartaloa ja kasia, niksuteltiin olkapaita ja liikutettiin paata eri kulmissa. Liikekieli oli kovin kulmikasta ja jamaraa, mutta sita pehmensi jalkojen keveys. Jalat leijuivat kulmikkaan ylavartalon mukana ja tekivat kevyita roondeja silloin talloin. Jalat olivat kuin hoyhen vieterinuken alapuolella. Mieletonta. Kiinnostuin tanssissa niin paljon, etta ajattelin tulla ehka joskus opiskelemaan sita tanne vuodeksi tai pariksi. Minua kiinnostaisi kokeilla, minkalaista mongolialainen kansantanssi olisi tanssittuna nykypaivan musiikkiin tai milta se vaikuttaisi nykytanssin kanssa. Se oli kylla jo nyt melkein kuin nykytanssia, paljon samoija elementteja. Toinen asia, mika minua kiinnostaisi lahtea kokeilemaan, olisi nykytanssikoreografia mongolialaiseen perinnemusiikkiin, vaikka kurkkulaulantaan. Esityksia katsellessani minulle tuli jo muutamia ideoita mieleen...

Hei, jos tahdot saada matkaamme myos toisenlaista nakokulmaa, kay lukemassa Saanan blogia osoitteessa oktokekko.livejournal.fi . Se varmasti avartaa. tsek

Apua, olen kokenut ja nahnyt nyt jotain sellaista, mita on todella vaiketa kasittaa ja tajuta, jos ei itse ole kaynyt Gobissa. Gobi oli epatodellista todellisuutta. En olisi ikina uskonut nakevani, mitaan sellaista. Maisemat olivat niin hammastyttavat, etta meinaan pyortya, kun pelkastaan ajattelen niita. Vuoria, 360 astetta aroa, kivia, aavikkoa, dyyneja, rotkoja, luolia, kuolleita kasveja, elaimia, punasta, ruskeaa, vihreaa, oranssia, tahtia, linnunrata, paahtava aurinko, kylma tuuli... En ole koskaan aikaisemmin nahnyt mitaan sellaista.

Gobin matka oli jarkatty hostellimme kautta. Yksi paiva maksoi 18 $ ja pakettiin kuului teltta, makuualustat, makuupussi, peitot, ruoanlaittovalineet, aterimet, kuski ja auto. Ruoka ei kuulunut pakettiin, joten kokkasimme joka paiva itse ruokamme. Matkassa meita oli yhteensa seitseman: viisi suomalaista (Jussi, Mari, Heidi, mina ja Saana) ja kaksi ranskalaista miesta Natha ja Hugo. Heidi ja Natha olivat minun lisaksi kasvissyojia, joten teimme ainoastaan kasvisruokaa koko viikon. Aaa, mika onni. En olisi pystynyt syomaan lihaa, vaikka niin ensiksi ajattelin.

Auto, jolla matkasimme Gobin karua maata pitkin oli vanha neuvostoliittopaku. Se naytti ihan Muumien morolta. Samanlaisia autoja nakyi autiomaassa paljon, varsinkin paikallisilla. Niissa on kuulemma hyvat renkaat autiomaan erilaisiin olosuhteisiin. En ole asiasta niinkaan varma, silla meilla puhkesi oikea eturengas matkan aikana nelja kertaa. Viimisella kerralla puhkesi myos ulommainen rengas ja yksi penkeista lahti irti. Voitte kuvitella kuinka iloinen kuskimme oli. Onneksi han oli nappara kasistaan ja osasi korjata renkaan (ja tuolin) joka kerta.

Ensimmaisena paivana kavimme kaupassa ostamassa ruokaa kolmeksi ekaksi paivaksi ja ajoimme auringonlaskuun saakka. Istuin alkumatkasta takapankilla, mika oli erittain huono idea. Tie oli mutkainen ja pelkkia pomppuja taynna. Minua oksetti, heikotti ja allotti. En pystynyt kunnolla hengittamaan, koska ikkunoista tuli auton sisalle mieleton maara polya -aurinkolasit oli puhdistettava viiden minuutin valein, jos halusi nahda jotakin. Ajattelin, etta en tule millaan selviamaan viikosta tallaisella menolla. Olin lahes valmis lahtemaan takaisin Ulan Baattariin, kunnes lopulta pysahdyimme pienella paussille. Raitis ilma ja jakkimaidolla maustettu tee helpotti oloani. Kun jatkoimme matkaa, sain istua ihan edessa, jossa meno oli taysin toisenlaista. Pomput eivat tuntuneet yhtaan niin pahalta. Ette arvaakaan, kuinka iloinen olin.

Ensimmaisena yona leiriydyimme autiomaan keskelta loytyneen jurtan viereen. Ilta oli kylma ja ruoan valmistuminen kesti ikuisuuden. Onneksi olin kaynyt ostamassa itselleni pipon edellisena paivana, ilman sita aivot olisivat olleet kovalla koetuksella -joka ilta.

Oli kummallista huomata, etta kun aurinko laskee, tulee oikesti taysin pimeaa. Ainostaan otsalampun valo voi antaa valoa. Sita on vaiketa kasittaa ennen kuin sen todella kokee, koska on kasvanut ja elanyt aina sahkon vieressa. Kun tuli pimeaa, ei sita voinut muuta kuin menna nukkumaan. Jurtassa asuvan perheen puuhatkin pikku hiljaa hiljenivat, kun aurinko oli kokanaan havinnyt nakyvista. Aurinko laski joka ilta seitseman aikaan.

Ensimmainen yo oli todella kylma. Nukuimme kahdestaan Saanan kanssa yhdessa teltassa, mika oli erehdys. Herailin yolla vahan valia ja toivoin aamun jo sarastavan, jotta enaa ei tarvitsisi yrittaa nukkua. Minulla oli paallani yopuku, pitkikset, pitkahihanen, pipo, kaulahuivi, silkkipussi, vanha makuupussi ja peitto. Olisi pitanyt tajuta laittaa viela enemman vaatetta paalle.

Toisena paivana olimme ehka hieman eksyksissa. Teimme monia u-kaannoksia ja kysyimme tieta. Koska autiomaassa ei ole kunnollisia, karttaan merkittyja teita, on vaarin sanoa, etta kysyimme tieta. Pikemminkin kysyimme suuntia. Jos arolla meni jonkunlainen tie, oli se pelkastaan autojen itsemuodostama kaistale, jonka tuuli oli kovertanut serpentiiniksi. Seitseman paivaa sellaisten paalla, 10 tuntia paivassa. Istuminen oli aika rankkaa ja nukkua ei voinut, koska meno oli sen verran hurjaa.

Toisena paivana, sunnuntaina pysahdyimme kiipeilemaan punaisille kivilohkarekallioille. Aurinko paistoi niin kuumasti, etta autiomaa oli aivan hiljainen. Vain valilla kuuli koppakuoriaisten naksuttelevan ilmassa viimeisilla voimillaan. Kun kiipesi tarpeeksi korkealle, ei nahnyt muuta kuin punaista ja ruskeaa aroa ja kallioita. Olimme keskella ajattomuutta ja eksyksissa, mutta yhtaan ei huolettanut. Otimme Saanan kanssa hauskoja gekko-kuvia toisistamme ja makoilimme kivilla.

Sunnuntaina ajoimme taas todella myohaan ja jaimme yopymaan savannipuiden katveeseen. Paikasta tuli mieleen Leijonakuninkaan maisevat. Auringonlaskukin oli lahes samanlainen: todella kaunis ja nopea. Taivaanranta nakyi vain punaisena. Koska ilta oli todella lammin, jaimme ulos nukkumaan tahtien alle. Se oli ihanaa. Miljoonittain tahtia kaikkialla ja linnunrata, joka oli kuin iso sateenkaari valkoisena. En ole koskaan aikaisemmin nahnyt niin paljon tahtia kerralla, linnunrataa niin selvasti tai nukkunut taivasalla. Aamulla herasimme niin aikaisin, etta nakisimme myos auringon nousun.

Maanantai oli todella janna paiva. Aamupaivalla kavimme moyrimassa pienessa luolassa, jossa vaatteet muuttuivat valkosiksi ja ajoimme valkoisille kielekkeille erittain mutkaista ja rotkoista tieta. Mari istui etupenkissa ja sulki silmansa vahan valia huokausten valilla. Me muut nauroimme takana.

Valkoiset kielekkeet olivat todella mahtavat. Ajoimme niiden paalle ihan ylossaakka katselemaan maisemia. Kielekkeiden seinamista pystyi nakemaan vuosien saatossa syntyneet eri kerrokset eri varisina raitoja. Useimmat raidat olivat vanhan roosan eri savyja. Kielekkeiden alapuolella oli myos vaaleanpunaisia kumpuja, jonne laskeuduimme kielekkeen seinamaa pitkin. Kummuilla juokseminen oli kuin suurelta kivelta kivelle hyppimista ja todella vapauttavaa.

Kun lahdimme kiipeamaan kieleketta pitkin takaisin ylos, valitsimme Saanan kanssa vahingossa vaaran reitin. Tie oli melkein pystysuoraa seinamaa, joka mureni helposti. Tajusimme vasta puolessa valissa, etta tama ei ollutkaan se sama kohta, josta olimme tulleet alas, mutta takaskaan ei voinut enaa kaantya, koska kieleke oli niin jyrkka, eika se enaa ehka kestaisi. Meidan oli pakko jatkaa ylospain. Joka kerta kun Saana astui edessani ylospain, pelkasin, etta kieleke ei kesta. Koska seinamassa ei ollut kuin yksi reitti nousta ylos, oli minun pakko astua samoihin paikkoihin, kuin Saanakin. Joka kerta, kun laitoin kateni tai jalkani johonkin kohtaan ja ponnistin ylospain pelkasin seinaman murtuvan. Pelolle ei voinut kuitenkaan antaa minkaanlaista valtaa, koska ylos oli pakko paastava keinolla milla hyvansa. Painopiste oli vain yritettava pitaa mahollisimman keskella ja lahella seinamaa.

Kun olimme paasseet kiipeamaan seinamaa lahes ylossaakka, huomasimme, etta ihan ylos oli siita kohti mahdotonta paasta. Hugo oli viela silloin alhaalla, joten yritimme huutaa hanelle tien olevan mahdoton. Han ei kuitenkaan kuullut, joten sain taas pelata kielekkeen murtuvan. Hugo oli kuitenkin niin pitka, etta han pystyi kiipeamaan yhdesta kohtaa ylos saakka, mika antoi meille voimaa ja uskoa jaksaa loppuun saakka. Ylospaastyamme oli todella helpottunut olo. Me selvisimme, emmeka pudonneet.

Maanantaina pysahdyimme ostamaan lisaa ruokaa isoon kaupunkiin. Kaupunki oli kumma ja karu keskella autiomaata. Tiet olivat asvalttia ja talot betonia. Ihmiset katsoivat meita oudoksuen ja yksi mies toni Saanaa. Kaupungissa oli todella kauheata olla, eika kauppakaan ollut kummonen. Lahdimme sielta nopeasti pois.

Maanantai iltana kavimme Gobin luonnonpuiston museossa, jossa oli paljon taytettyja Gobin elaimia. Olimme nahneet niista aika monia jo livena: antilooppeja, villihevosia, gaselleja, haukkoja (niita on joka puolella!), kotkia, gerbiileja ja kameleita. Museossa oli myos dinosaurusten luita ja hienoja kivia. Museon ulkopuolella oli jurttashoppeja, joista yhta purettiin. Otin tapahtumasta valokuvia ja kun tulin ulos museosta, yksi purkajista, hassu nuori poika, toi minulle mongolialaisen pinssin. Luulen sen olevan joku suojelusmerkki, koska nain tanaan samanlaiset Talvipalatsilla yhden budhan edessa.

Museon jalkeen lahdimme autolla ajamaan luonnonpuistoon. Puistossa oli jakkilauma, joka oli jaada auton alle. Sain aika hauskan kuvan jakeista, jotka tormailevat toisiinsa ja juoksevat autoa pakoon. Jakkeja on kuvassa ainakin kolme, mutta kuva nayttaa yhdelta isolta jakkikarvakasalta. Aika hassuja elaimia. Nayttavat vahan sonneilta, mutta ovat karvaisia kuin berhandilaiset.

Maanantain ja tiistain valisen yon me nukuimme luonnonpuistossa vuorien ymparoimassa laaksossa, jossa asui paljon sopuleita tai jotain muita jyrsijoita. Niita oli hauska ketella pissalla kaydessa. Illalla kerasimme vuorten rinteilta kuivuneita juuria ja oksia ja teimme nuotion. Hugolla oli kitara mukana, joten saimme kuunnella myos elavaa musiikkia ja katsella tahtia. Silloin kuin Hugo ei soittanut, kuski soitti meille mongolialaisia lauluja.

Neljantena paivana paasimme kavelemaan luonnonpuistoon isojen kallioden katveeseen. Kallioden juurilla kasvoi pienia kasveja, joiden lahdet tuoksuivat ihan puolukkahillolta. Katveessa kulki myos pieni puro, jonka yli me hyppelimme monta tuntia. Oli ihanan rauhallista kavella kallioden valissa ja nauraa ranskalaisten kanssa kaikelle hullulle ja ottaa valokuvia. Meilla oli todella hauskaa ja aurinko paistoi. Naimme myos jakin luurangon.

Kavelyretken jalkeen lahdimme ajamaan pienta tieta, joka kulki kallioden valissa. Valilla tie oli niin ahdas, etta auto vain juuri ja juuri mahtui kulkemaan osumatta. Valilla tie oli taas niin kumpuinen, etta etuikkunasta nakyi vain taivasta tai tieta. Kuskimme oli todella taitava, kuka tahanse ei olisi selvinnyt reitista.

Tiistai-keskiviikko yon nukuimme jurtassa ja opetimme Saanan kanssa Jussille ja ranskalaisille pelamaan venalaista korttipelia. Pelasimme pelia puoleenyohon saakka kynttilan ja otsalampun valossa. Jurtan vieressa nukkui iso lauma vuohia ja kun menin yolla pissalle, oli hauskaa nahda 200 silmaa tuijottamassa pelkastaan minua pimeassa. Aamulla menin silittelemaan niita.

Jurtta-alue sijaitsi Gobin suurimpien dyynien vieressa. Kun olimme keskiviikkoaamuna syoneet aamiaisen ja tiskanneet, menimme pariksi tunniksi kavelemaan dyyneille. Riisuimme Saanan kanssa kengat ja sukat ja juoksimme hiekalla paljainjaloin ja teimme hiekkaenkeleita. Vaikka dyynit olivat todella korkeat, eika aikaa ollut enaa paljon jaljella, paatimme kiiveta ihan ylos saakka katsomaan, mita dyynien toisella puolella oli. Juoksimme melkein koko matkan ja oli todella kuuma. Varpaisin sattui joka askeleella. Ylos saakka kiipeminen oli yllattavan raskasta, mutta se kannatti: dyynien toisella puolella oli silmankantamattomiin hiekkaa, jota tuuli oli kuljettanut erilaisiksi muodostelmiksi.

Dyynien jalkeen lahdimme ratsastamaan kameleilla. Kamelit olivat todella isoja ja paksuja ja he kakkasivat ja piereskelivat koko ajan. Kun halusi kamelin menevan eteenpain, oli sanottava tshutshu ja taputettava takapuolta. Jos halusi kamelin pysahtyvan, oli vedettava narusta ja sanottava stop. Minun kamelini oli valilla vahan jaara ja jai syomaan puskia muiden ratsastaessa eteenpain. Ei auttanut tshutsit eika sathtsit, eika laymaytykset. Silloin aina joukon johtava tuli komentamaan kamelia muiden odottaessa edessa. Valilla kamelit alkoivat rapsuttamaan paalla mahaansa tai toista kamelia. Silloin oli nostettava jalat korkealle ylos, jotta kameli ei satuttaisi jalkoja kovin pahasti. Ratsastuksen jalkeen sisareidet olivat hieman jumissa.

Keskiviikon loppupaiva meni ajaessa eteenpain. Koska olimme aikataulusta yleisesti koko ajan hieman myohassa, oli meidan taas ajettava auringonlaskuun saakka. Keskiviikkona olisimme saaneet yopya taas jurtissa, mutta emme halunneet. Yo oli taas niin lammin, etta nukuimme taivasalla. Taivas oli kuitenkin hieman pilvinen, joten emma nahneet tahtia niin paljon kuin ensimmaisella kerralla. Yolla oli myos niin kova tuuli, joka kuljetti hiekkaa kaikkialle, etta piti kaivautua syvalle makuupussiin, jotta kaula ei hiekottuisi. Ennen nukkumaan menoa kuulimme hevoslauman olevan juomassa viereisella lammella. Se oli ihmeellista. Paljon hevosia pimeassa.

Toisiksi viimeisena paivana menimme katsomaan vanhan temppelin raunioita. Ilma oli taas aika viilea, koska olimme koko ajan matkalla takaisin pohjoiseen. Rauniota ei jaksanut kauaa katsella kylmassa tuulessa, vaikka se oli kovin mielenkiintoinen ja hiekasta harmaaksi maalautunut. Minua myos vasytti aika paljon. Yot jaivat kovin lyhyiksi, koska herasimme aina kuuden jalkeen,jotta pystytaan ajamaan mahdollisimman paljon paivassa ja autossa oli pommpujen takia mahdotonta nukkua.

Viiminen ilta oli kaikista kylmin. Tuntui silta, etta varpaat katkeavat, vaikka minulla oli lahes kaikki vaatteet paalla. Oli niin kummaa, miten ilmasto vaihtui niin radikaalisti, kun lahdimme takaisin pohjoiseen. Meita lahes nauratti, koska edellisena paivana olisi tarvinnut shortsit. Kuskimme ei kuitenkaan palellut, vaan kirjoitti antiloopinkakasta maahan Mongolia, Paris, Fin ja sytytti sen palamaan. Lammittelimme varpaitamme kakanloimussa.

Pelkka tapahtuminen kertominen ei anna oikeanlaista oikeutta Gobille ja sen retkelle, mutta muuhun en nyt pysty. Paikka ja mahtavan porukka sai minut niin sanattomaksi. Ja muutenkin, maisemia ja kaikkia nakemiamme elaimia on aivan mahdotonta kuvailla, silla suomenkielessa ei ole tarpeeksi sanoja siihen. Valilla maisemat olivat kuin minttukaakaota ja valilla pelkkaa hiekkaa ja kituvaa puskaa. En olisi koskaan uskonut nauttivani arosta niin paljon tai kuolleiden elaimien nakemisesta -Gobissa luurankoja oli kaikkialla ja joskus kaikki karvat eivat olleet viela maatuneet.

Myos paikalliset ihmiset, jotka matkalla tapasimme, olivat jotain todella suurta ystavallisyytta. Kaikki aikuiset kayttivat perinteisia mongolialaisia asuja, mutta lapsilla oli lansimaalaisia t-paitoja. Vaikka yhteista kielta ei ollut, pelkalla hymylla ja kaden heilautuksella pystyi saamaan paljon aikaiseksi.

Gobin pystyy kasittamaan vasta, kun sen on itse kokenut.