Tiistaina, viimeisena Saigon-paivanamme teimme retken mangrovemetsaan selvittaaksemme onko mangrove metsa vai suo. Muumeissa sita sanotaan suoksi, mutta koulukirjoissa se on muistaakseni metsa. Mangrove on aina ollut minulle hieman hamara ekosysteemi. Minusta tuntuu, etta ei kaikki tieteilijatkaan tarkalleen osaa selitta, mika se on. Nyt sen nahneena sanoisin, etta se on metsa, joka kasvaa mudasta, suosta ja vedesta. Toisinsanoen, se on kosteikko. Tylsasti, helposti ja yksinkertaisesti: kosteikko. Kasvillisuudeltaan se on kuin viidakko, mutta eliostoltaan hieman erilainen. Puun juuret eivat kasvaneet maan alla vaan ilmassa. Ihan kuin puulla olisi ollut kymmenittai jalkoja, samalla lailla kuin jollakin buddhalla on alyttomasti kasia. Juurien seassa vilisteli mutakiitaja-kaloja ja rapuja.

Menimme metsaan eraan matkatoimiston kautta, joten meilla oli mukanamme opas, joka kuljettim eidat matsaan julkisillakulkuneuvoilla. Jos olisimme tieneet, etta paasemme sinne niin helposti julkisilla, olisimme voineet menna alueelle omin nokkinemme. Kukaan ei sita kuitenkaan meille viitsinyt kertoa. Retkemme oli kuitenkin erittain mukava ja hupaisa, se oli sellainen puuhapaiva. Kavimme katsomassa krokotiilinpoikasia, -munia ja taysikasvuisia saimme syottaa ongella; naimme mutakiitajien ja rapujen lisaksi villiapinoita, joen yli uivan peuran ja lepakoita; soimme kiinalaishenkista ruokaa soijakastikkeella; kelluimme suolaisessa altaassa; soudimme paikallisella koriveneella kastumatta ja poljimme polkuveneella. Kalastimme myos kaloja ja rapuja huonolla menestyksella. Pelkasin rapujen purevan nenaani. Poistuessamme puistosta naimme metsan reunalla asuvan kylalaisen hiillostavan kaarmetta. Villiapinat ja mangrove olivat parhaimmat, Krokotiilitkin olivat aika jannittavia. Poikaset aantelivat kuin laaserpyssyt.