Kiina lapi kolmessa ja puolessa paivassa, huh. Oletko kummempaa kuullut? Ja nyt Vietnamissa. Olen ihan pyoralla pâastani.

Beijing oli muuttunut kolmessa vuodessa ihan oudoksi paikaksi. Se ei ollut enaa yhtaan niin nuhjuinen ja roskainen kaupunki jona sen muistan. Talot oli kunnostettu, tiet siivottu ja ihmiset pistetty kadulle toihin myymaan karttoja ja Kiinan lippuja. Koko kaupunki oli sliipattu siistiksi ja opasteet muutettu englanniksi. Olympialaisten mainoksia oli vielakin kaikkialla, samoin kraasaliikkeita.

Lauantaina ennen kuin lahdimme Nanningiin kavimme moikkaamassa ah,niin sủurta ja jostain pain mahtavaa Maoa Tianamenin aukiolla. En ollut tunnistaa aukiota samaksi aukíoksi, jonka nain kolme vuotta sitten: se oli taynna mainoksia ja hienoja, punaisia kukka-asetelmia. Tianamen ei ollut enaa niin suuri ja valtava vaan pieni ja punainen. Aukio oli taynna kiinalaisia lapsiperheita, jotka ottivat turistikuvia Maosta ja heiluttelivat Kiinan lippua. En olisi ósannut suunnístaa enaa aukiolta kanadalaisen ravintolaan, paikat olivat niin muuttuneet.

Taytyy myontaa, etta junamatka Beijingista Nanningiin oli aika karu. Matka kesti 28 tuntia ja vaunu oli koko matkan ajan tupaten taynna ihmisia. Kuvittele Helsingin ruuhkaratikka pahimmillaan, niin saat jonkunlaista osviittaa. Kaikilla ihmisilla ei ollut istumapaikkaa, joten heilla oli omat retkituolit mukana. Olimme onnekkaita, etta olimme saaneet istumapaikat, vaikka ne olivatkin ikkunan vieressa ja kaukana vessasta. Koska ihmisia oli niin paljon, ei kaikkien matkatavarat mahtuneet hattuhyllyille. Laukkuja oli lattialla, penkkien ja poytien alla ja ihmisten sylissa.

Istuimme polvet sylissa melkein koko matkan pienissa nurkissa. Vessaan meno oli sellainen seikkailu- ja pujottelurata, etta ekan paivan aikana en paassyt vessaan kertaakaan. Istuin vain koko ajan ja soin valilla kiinalaisia hedelmia nalkaani. Olo oli uupunut ja allo, koska en saanut mitaan kunnollista ruokaa syotavaksi ja kaikki paikat olivat niin turvonneita. Takapuoli ja polvet olivat niin puutuneita, etta loppuvaiheessa kipua ei enaa tuntenut. En voi muuta sanoa kuin, etta kokemus se oli. Ehka nyt uskallan sanoa, etta tiedan, miten kiinalaiset matkústavat ja milta se tuntuu. Enaa automatka Lappiin ei tunnu miltaan.

Saavuimme Nanningiin illalla yhdeksan aikoihin. Ulkona oli todella kuuma ja hiestovaa. Pairin paivan aikana olimme matkustaneet lumisateesta tropiikkiin, uskomatonta.

Nanning oli todella mukava ja lamminhenkinen kaupunki, juuri sellainen jona Kiinan muistan. Kaduilla oli paljon ihmisia, kengankiillottajia, yksinaisia hedelmamyyjia ja katukeittioita. Kun olimme loytaneet meille halvan hotellin yhdeksi yoksi, kuljeskelimme vain kadulla ja hengitimme Kiinaa. Ostin kadulta hoyrytetyn maissin, joka oli ihana. Lamminta ruokaa pitkasta aikaa. Ennen nukkumaan menoa kavimme viela syomassa paikallisessa katukeittiossa kiinalaiste ruokaa.

Seuraavapaiva Nanningista Vietnamiin oli aika lepponen. Emme tieneet etukateen mitaan muuta kuin, minka tyyppisilla kulkuneuvoilla, milla hinnoilla ja mihin kaupunkeihin meidan oli syyta matkustella, jotta paasisimme helpoiten rajan yli. Mitaan tietoa siita, mista mikin lahti ei etukateen meilla ollut, mutta silti kaikki sujui todella mutkattomasti. Hotellilta saimme tietaa, etta bussilla numero 41 paasisimme rautatieaseman edesta bussiasemalle, josta voisimme jatkaa toisella bussilla Pingxianiin, rajan lahella olevaan pieneeen kaupunkiin. Tietenkin ensiksi luulimme paasevamme 41 Pingxianiin saakka, kunnes tajusimme bussin olevan sisasenliikenteen bussi.

Bussiasemalla lippujen oston jalkeen meilla oli kolme minuuttia aikaa loytaa oikea bussi jostakin tuntemattomasta. Lahdimme vain juoksemaan johonkin suuntaa, joka sattui olemaan oikea ja kerkesimme. Ehka matkamme tiperin lahto. Laiturille juostessa en ajatellut muuta kuin, etta me kerkeamme, vaikka mika olisi.

Bussi Nanningista Pingxianiin oli luksusbussi. Penkkeja sai liikuttettua kahteen eri suuntaa, ymparilla oli tilaa ja ilmaa, edessa telkkarit, joista tuli kiinalaisia musiikkikonsertteja, sketsiohjelmia ja taisteluelokuva, ja ennen bussin lahdettya kaikille jaettiin puolen litran vesipullot. Olimme poyristyneita, varsinkin silloin kuin 2,5 tunnin jalkeen olimme jo perilla. Matka tuntui vain pienelta pyrahdykselta hard seat-junamatkan jalkeen. Pingxianista otimme taksin rajalle, koska meilla ei ollut mitaan tietoa, mista minibussit lahtivat ja hinta saatiin sovittua samaksi, mita se meidan tietojen mukaan julkisilla olisi ollut eli kahteen euroon yhteensa.

Rajan ylittaminen kavellen oli todella kivaa. Raja sijaitsi keskella viidakkoa ja kaikki ihmiset vain loikoilivat tai ottivat paikasta turistikuvia. Olimme jalleen kerran ainoat lansimaalaiset ja hieman pihalla, minne suuntaan oli kaveltavat. Tullivirkailijat osoittelivat meilla kasin eri suuntia ja paikoja, joihin oli mentava ja toivottivat tervetulleiksi. Vietnamin rajalla ei ollut edes mitaan portteja tai tiukkoja seilontoja, meidan vain piti hakea eri lappuja eri luukuilta, taytella niita ja kevella edes takas. Kaikille luukuille me menimme yhta aikaa ja passeja tarkistaessa virkailiojat kyseilivat poikaystavistamme ja kehuivat meita kauniiksi.

Nyt olemme olleet vajaa kolme paivaa rajan lahella olevassa pikkukaupungissa Lang Sonissa, joka on ihana kaupunki. Kadut ovat taynna hedelmamyyjia, muovituolibaareja ja katukeittioita. Kaupungin ymparilla on vain viidakkovuoria ja iltaisit paikallisen karaokebaarin, autojen toottailyjen ja korien satunnaisten haukuntojen lisaksi ei kuulu muuta kuin heinasirkkojen maagista soittoa.

Ihmiset ovat todellaystavallisia ja vilkuttelevat, kun kavelemme pitkin katuja. Tiistaina, kun istahdimme sadetta karkuun kadun varrella olevaan muovituolibaariin mehuille, baarin myyja ystavineen alkoi hopottelemaan meille kaikenlaista ja tutkimaan matkapaivakirjojamme. Vietnamilaisilla on outo tapa alkaa huutamaan ja nauramaan yhta aikaa, jos jotain kummaa sattuu. Jos joku tekee jonkun hopson virheen, hanta lyodaan kevyesti kylkeen ja sit huudetaan yhdessa.Todella kummallista ja meluisaa.

Tanaan aamupaivalla viarailimme paikallisessa buddhalaisessa temppelissa. Temppelissa oli suuremmoiset seremoniasembalot menossa, kun saavuimme sinne. Naiseksi pukeutunut mies tanssi ensimmaisen alttarin edessa, jakeli rahaa, ruokaa, olutta, viinaa ja tupakkaa kaikille ja vaihtoi vaatteita, koruja ja paahineita neljan avustajan avustuksella. Valilla miehella oli paassaan kimaltelevien korujen lisaksi kampa ja valilla han flirttaili vaaleanpunaisen hoyhenviuhkan takaa yleisolle ja alttarille. Musiikki soi todella kovaa ja ihmiset taputtivat. Meno oli todella hurjaa.

Alttarin toisella puolella toisen alttarin edessa oli meneillaan samanlainen seremonia, mutta hillitympi. Keskella ei tanssinut naiseksi pukeutunut mies, vaan nainen, jonka vaatteita myos vaihdettiin parin minuutin valein. Paikallisia ihmisia oli tullut bussilastettain seuraamaan seremoniaa. Ehka joka kuun 15.paiva on buddhalaisilla juhlapaiva, en ole varma.

Mekin saimme rahaa, ruokaa ja kaikkea mahdollista, mita oli tarjolla, kuten muutkin ihmiset. Emme olisi oikein halunneet ottaa niita vastaan, koska ne eivat kuuluneet meille, mutta emme voineet kieltaytyakkaan, koska se olisi ollut liian epakohteliasta. Lopulta emme voineet muutakaan, kuin ottaa paikallisten tapaan sivusta pahvilaatikon, jolla pystyisimme kantamaan hedelmat ja limut hotellille. Rahat annoimme temppelissa pyorivalle koyhalle mummulle ja temppelin omaan rahankeraysboksiin. Ihmiset olivat iloisia antaessaan meille lahjoja.

Temppelin jalkeen lahdimme seikkailemaan suomalaisen Nikon kanssa paikallisilla luolille ja kiipeilemaan nakoalavuorille, jotka nakyvat hotellimme ikkunasta. Vuorilta nakyi koko Lang Son, joka on variltaan kuin karamellipussi vihreassa viidakossa. Kaunista. Taalla on niin ihanaa ja rauhallista olla, juuri sellaista, jota olen pari vuotta haaveillut.

Aika sattumaa, etta kaupungin ainoat lansimaalaiset meidan lisaksi ovat suomalaisia, asuvat samassa hotellissa ja molemmat ovat viela Nikoja. Joskus maailma tuntuu liiankin pienelta, vaikka se on tajuttoman suuri.