Apua, olen kokenut ja nahnyt nyt jotain sellaista, mita on todella vaiketa kasittaa ja tajuta, jos ei itse ole kaynyt Gobissa. Gobi oli epatodellista todellisuutta. En olisi ikina uskonut nakevani, mitaan sellaista. Maisemat olivat niin hammastyttavat, etta meinaan pyortya, kun pelkastaan ajattelen niita. Vuoria, 360 astetta aroa, kivia, aavikkoa, dyyneja, rotkoja, luolia, kuolleita kasveja, elaimia, punasta, ruskeaa, vihreaa, oranssia, tahtia, linnunrata, paahtava aurinko, kylma tuuli... En ole koskaan aikaisemmin nahnyt mitaan sellaista.

Gobin matka oli jarkatty hostellimme kautta. Yksi paiva maksoi 18 $ ja pakettiin kuului teltta, makuualustat, makuupussi, peitot, ruoanlaittovalineet, aterimet, kuski ja auto. Ruoka ei kuulunut pakettiin, joten kokkasimme joka paiva itse ruokamme. Matkassa meita oli yhteensa seitseman: viisi suomalaista (Jussi, Mari, Heidi, mina ja Saana) ja kaksi ranskalaista miesta Natha ja Hugo. Heidi ja Natha olivat minun lisaksi kasvissyojia, joten teimme ainoastaan kasvisruokaa koko viikon. Aaa, mika onni. En olisi pystynyt syomaan lihaa, vaikka niin ensiksi ajattelin.

Auto, jolla matkasimme Gobin karua maata pitkin oli vanha neuvostoliittopaku. Se naytti ihan Muumien morolta. Samanlaisia autoja nakyi autiomaassa paljon, varsinkin paikallisilla. Niissa on kuulemma hyvat renkaat autiomaan erilaisiin olosuhteisiin. En ole asiasta niinkaan varma, silla meilla puhkesi oikea eturengas matkan aikana nelja kertaa. Viimisella kerralla puhkesi myos ulommainen rengas ja yksi penkeista lahti irti. Voitte kuvitella kuinka iloinen kuskimme oli. Onneksi han oli nappara kasistaan ja osasi korjata renkaan (ja tuolin) joka kerta.

Ensimmaisena paivana kavimme kaupassa ostamassa ruokaa kolmeksi ekaksi paivaksi ja ajoimme auringonlaskuun saakka. Istuin alkumatkasta takapankilla, mika oli erittain huono idea. Tie oli mutkainen ja pelkkia pomppuja taynna. Minua oksetti, heikotti ja allotti. En pystynyt kunnolla hengittamaan, koska ikkunoista tuli auton sisalle mieleton maara polya -aurinkolasit oli puhdistettava viiden minuutin valein, jos halusi nahda jotakin. Ajattelin, etta en tule millaan selviamaan viikosta tallaisella menolla. Olin lahes valmis lahtemaan takaisin Ulan Baattariin, kunnes lopulta pysahdyimme pienella paussille. Raitis ilma ja jakkimaidolla maustettu tee helpotti oloani. Kun jatkoimme matkaa, sain istua ihan edessa, jossa meno oli taysin toisenlaista. Pomput eivat tuntuneet yhtaan niin pahalta. Ette arvaakaan, kuinka iloinen olin.

Ensimmaisena yona leiriydyimme autiomaan keskelta loytyneen jurtan viereen. Ilta oli kylma ja ruoan valmistuminen kesti ikuisuuden. Onneksi olin kaynyt ostamassa itselleni pipon edellisena paivana, ilman sita aivot olisivat olleet kovalla koetuksella -joka ilta.

Oli kummallista huomata, etta kun aurinko laskee, tulee oikesti taysin pimeaa. Ainostaan otsalampun valo voi antaa valoa. Sita on vaiketa kasittaa ennen kuin sen todella kokee, koska on kasvanut ja elanyt aina sahkon vieressa. Kun tuli pimeaa, ei sita voinut muuta kuin menna nukkumaan. Jurtassa asuvan perheen puuhatkin pikku hiljaa hiljenivat, kun aurinko oli kokanaan havinnyt nakyvista. Aurinko laski joka ilta seitseman aikaan.

Ensimmainen yo oli todella kylma. Nukuimme kahdestaan Saanan kanssa yhdessa teltassa, mika oli erehdys. Herailin yolla vahan valia ja toivoin aamun jo sarastavan, jotta enaa ei tarvitsisi yrittaa nukkua. Minulla oli paallani yopuku, pitkikset, pitkahihanen, pipo, kaulahuivi, silkkipussi, vanha makuupussi ja peitto. Olisi pitanyt tajuta laittaa viela enemman vaatetta paalle.

Toisena paivana olimme ehka hieman eksyksissa. Teimme monia u-kaannoksia ja kysyimme tieta. Koska autiomaassa ei ole kunnollisia, karttaan merkittyja teita, on vaarin sanoa, etta kysyimme tieta. Pikemminkin kysyimme suuntia. Jos arolla meni jonkunlainen tie, oli se pelkastaan autojen itsemuodostama kaistale, jonka tuuli oli kovertanut serpentiiniksi. Seitseman paivaa sellaisten paalla, 10 tuntia paivassa. Istuminen oli aika rankkaa ja nukkua ei voinut, koska meno oli sen verran hurjaa.

Toisena paivana, sunnuntaina pysahdyimme kiipeilemaan punaisille kivilohkarekallioille. Aurinko paistoi niin kuumasti, etta autiomaa oli aivan hiljainen. Vain valilla kuuli koppakuoriaisten naksuttelevan ilmassa viimeisilla voimillaan. Kun kiipesi tarpeeksi korkealle, ei nahnyt muuta kuin punaista ja ruskeaa aroa ja kallioita. Olimme keskella ajattomuutta ja eksyksissa, mutta yhtaan ei huolettanut. Otimme Saanan kanssa hauskoja gekko-kuvia toisistamme ja makoilimme kivilla.

Sunnuntaina ajoimme taas todella myohaan ja jaimme yopymaan savannipuiden katveeseen. Paikasta tuli mieleen Leijonakuninkaan maisevat. Auringonlaskukin oli lahes samanlainen: todella kaunis ja nopea. Taivaanranta nakyi vain punaisena. Koska ilta oli todella lammin, jaimme ulos nukkumaan tahtien alle. Se oli ihanaa. Miljoonittain tahtia kaikkialla ja linnunrata, joka oli kuin iso sateenkaari valkoisena. En ole koskaan aikaisemmin nahnyt niin paljon tahtia kerralla, linnunrataa niin selvasti tai nukkunut taivasalla. Aamulla herasimme niin aikaisin, etta nakisimme myos auringon nousun.

Maanantai oli todella janna paiva. Aamupaivalla kavimme moyrimassa pienessa luolassa, jossa vaatteet muuttuivat valkosiksi ja ajoimme valkoisille kielekkeille erittain mutkaista ja rotkoista tieta. Mari istui etupenkissa ja sulki silmansa vahan valia huokausten valilla. Me muut nauroimme takana.

Valkoiset kielekkeet olivat todella mahtavat. Ajoimme niiden paalle ihan ylossaakka katselemaan maisemia. Kielekkeiden seinamista pystyi nakemaan vuosien saatossa syntyneet eri kerrokset eri varisina raitoja. Useimmat raidat olivat vanhan roosan eri savyja. Kielekkeiden alapuolella oli myos vaaleanpunaisia kumpuja, jonne laskeuduimme kielekkeen seinamaa pitkin. Kummuilla juokseminen oli kuin suurelta kivelta kivelle hyppimista ja todella vapauttavaa.

Kun lahdimme kiipeamaan kieleketta pitkin takaisin ylos, valitsimme Saanan kanssa vahingossa vaaran reitin. Tie oli melkein pystysuoraa seinamaa, joka mureni helposti. Tajusimme vasta puolessa valissa, etta tama ei ollutkaan se sama kohta, josta olimme tulleet alas, mutta takaskaan ei voinut enaa kaantya, koska kieleke oli niin jyrkka, eika se enaa ehka kestaisi. Meidan oli pakko jatkaa ylospain. Joka kerta kun Saana astui edessani ylospain, pelkasin, etta kieleke ei kesta. Koska seinamassa ei ollut kuin yksi reitti nousta ylos, oli minun pakko astua samoihin paikkoihin, kuin Saanakin. Joka kerta, kun laitoin kateni tai jalkani johonkin kohtaan ja ponnistin ylospain pelkasin seinaman murtuvan. Pelolle ei voinut kuitenkaan antaa minkaanlaista valtaa, koska ylos oli pakko paastava keinolla milla hyvansa. Painopiste oli vain yritettava pitaa mahollisimman keskella ja lahella seinamaa.

Kun olimme paasseet kiipeamaan seinamaa lahes ylossaakka, huomasimme, etta ihan ylos oli siita kohti mahdotonta paasta. Hugo oli viela silloin alhaalla, joten yritimme huutaa hanelle tien olevan mahdoton. Han ei kuitenkaan kuullut, joten sain taas pelata kielekkeen murtuvan. Hugo oli kuitenkin niin pitka, etta han pystyi kiipeamaan yhdesta kohtaa ylos saakka, mika antoi meille voimaa ja uskoa jaksaa loppuun saakka. Ylospaastyamme oli todella helpottunut olo. Me selvisimme, emmeka pudonneet.

Maanantaina pysahdyimme ostamaan lisaa ruokaa isoon kaupunkiin. Kaupunki oli kumma ja karu keskella autiomaata. Tiet olivat asvalttia ja talot betonia. Ihmiset katsoivat meita oudoksuen ja yksi mies toni Saanaa. Kaupungissa oli todella kauheata olla, eika kauppakaan ollut kummonen. Lahdimme sielta nopeasti pois.

Maanantai iltana kavimme Gobin luonnonpuiston museossa, jossa oli paljon taytettyja Gobin elaimia. Olimme nahneet niista aika monia jo livena: antilooppeja, villihevosia, gaselleja, haukkoja (niita on joka puolella!), kotkia, gerbiileja ja kameleita. Museossa oli myos dinosaurusten luita ja hienoja kivia. Museon ulkopuolella oli jurttashoppeja, joista yhta purettiin. Otin tapahtumasta valokuvia ja kun tulin ulos museosta, yksi purkajista, hassu nuori poika, toi minulle mongolialaisen pinssin. Luulen sen olevan joku suojelusmerkki, koska nain tanaan samanlaiset Talvipalatsilla yhden budhan edessa.

Museon jalkeen lahdimme autolla ajamaan luonnonpuistoon. Puistossa oli jakkilauma, joka oli jaada auton alle. Sain aika hauskan kuvan jakeista, jotka tormailevat toisiinsa ja juoksevat autoa pakoon. Jakkeja on kuvassa ainakin kolme, mutta kuva nayttaa yhdelta isolta jakkikarvakasalta. Aika hassuja elaimia. Nayttavat vahan sonneilta, mutta ovat karvaisia kuin berhandilaiset.

Maanantain ja tiistain valisen yon me nukuimme luonnonpuistossa vuorien ymparoimassa laaksossa, jossa asui paljon sopuleita tai jotain muita jyrsijoita. Niita oli hauska ketella pissalla kaydessa. Illalla kerasimme vuorten rinteilta kuivuneita juuria ja oksia ja teimme nuotion. Hugolla oli kitara mukana, joten saimme kuunnella myos elavaa musiikkia ja katsella tahtia. Silloin kuin Hugo ei soittanut, kuski soitti meille mongolialaisia lauluja.

Neljantena paivana paasimme kavelemaan luonnonpuistoon isojen kallioden katveeseen. Kallioden juurilla kasvoi pienia kasveja, joiden lahdet tuoksuivat ihan puolukkahillolta. Katveessa kulki myos pieni puro, jonka yli me hyppelimme monta tuntia. Oli ihanan rauhallista kavella kallioden valissa ja nauraa ranskalaisten kanssa kaikelle hullulle ja ottaa valokuvia. Meilla oli todella hauskaa ja aurinko paistoi. Naimme myos jakin luurangon.

Kavelyretken jalkeen lahdimme ajamaan pienta tieta, joka kulki kallioden valissa. Valilla tie oli niin ahdas, etta auto vain juuri ja juuri mahtui kulkemaan osumatta. Valilla tie oli taas niin kumpuinen, etta etuikkunasta nakyi vain taivasta tai tieta. Kuskimme oli todella taitava, kuka tahanse ei olisi selvinnyt reitista.

Tiistai-keskiviikko yon nukuimme jurtassa ja opetimme Saanan kanssa Jussille ja ranskalaisille pelamaan venalaista korttipelia. Pelasimme pelia puoleenyohon saakka kynttilan ja otsalampun valossa. Jurtan vieressa nukkui iso lauma vuohia ja kun menin yolla pissalle, oli hauskaa nahda 200 silmaa tuijottamassa pelkastaan minua pimeassa. Aamulla menin silittelemaan niita.

Jurtta-alue sijaitsi Gobin suurimpien dyynien vieressa. Kun olimme keskiviikkoaamuna syoneet aamiaisen ja tiskanneet, menimme pariksi tunniksi kavelemaan dyyneille. Riisuimme Saanan kanssa kengat ja sukat ja juoksimme hiekalla paljainjaloin ja teimme hiekkaenkeleita. Vaikka dyynit olivat todella korkeat, eika aikaa ollut enaa paljon jaljella, paatimme kiiveta ihan ylos saakka katsomaan, mita dyynien toisella puolella oli. Juoksimme melkein koko matkan ja oli todella kuuma. Varpaisin sattui joka askeleella. Ylos saakka kiipeminen oli yllattavan raskasta, mutta se kannatti: dyynien toisella puolella oli silmankantamattomiin hiekkaa, jota tuuli oli kuljettanut erilaisiksi muodostelmiksi.

Dyynien jalkeen lahdimme ratsastamaan kameleilla. Kamelit olivat todella isoja ja paksuja ja he kakkasivat ja piereskelivat koko ajan. Kun halusi kamelin menevan eteenpain, oli sanottava tshutshu ja taputettava takapuolta. Jos halusi kamelin pysahtyvan, oli vedettava narusta ja sanottava stop. Minun kamelini oli valilla vahan jaara ja jai syomaan puskia muiden ratsastaessa eteenpain. Ei auttanut tshutsit eika sathtsit, eika laymaytykset. Silloin aina joukon johtava tuli komentamaan kamelia muiden odottaessa edessa. Valilla kamelit alkoivat rapsuttamaan paalla mahaansa tai toista kamelia. Silloin oli nostettava jalat korkealle ylos, jotta kameli ei satuttaisi jalkoja kovin pahasti. Ratsastuksen jalkeen sisareidet olivat hieman jumissa.

Keskiviikon loppupaiva meni ajaessa eteenpain. Koska olimme aikataulusta yleisesti koko ajan hieman myohassa, oli meidan taas ajettava auringonlaskuun saakka. Keskiviikkona olisimme saaneet yopya taas jurtissa, mutta emme halunneet. Yo oli taas niin lammin, etta nukuimme taivasalla. Taivas oli kuitenkin hieman pilvinen, joten emma nahneet tahtia niin paljon kuin ensimmaisella kerralla. Yolla oli myos niin kova tuuli, joka kuljetti hiekkaa kaikkialle, etta piti kaivautua syvalle makuupussiin, jotta kaula ei hiekottuisi. Ennen nukkumaan menoa kuulimme hevoslauman olevan juomassa viereisella lammella. Se oli ihmeellista. Paljon hevosia pimeassa.

Toisiksi viimeisena paivana menimme katsomaan vanhan temppelin raunioita. Ilma oli taas aika viilea, koska olimme koko ajan matkalla takaisin pohjoiseen. Rauniota ei jaksanut kauaa katsella kylmassa tuulessa, vaikka se oli kovin mielenkiintoinen ja hiekasta harmaaksi maalautunut. Minua myos vasytti aika paljon. Yot jaivat kovin lyhyiksi, koska herasimme aina kuuden jalkeen,jotta pystytaan ajamaan mahdollisimman paljon paivassa ja autossa oli pommpujen takia mahdotonta nukkua.

Viiminen ilta oli kaikista kylmin. Tuntui silta, etta varpaat katkeavat, vaikka minulla oli lahes kaikki vaatteet paalla. Oli niin kummaa, miten ilmasto vaihtui niin radikaalisti, kun lahdimme takaisin pohjoiseen. Meita lahes nauratti, koska edellisena paivana olisi tarvinnut shortsit. Kuskimme ei kuitenkaan palellut, vaan kirjoitti antiloopinkakasta maahan Mongolia, Paris, Fin ja sytytti sen palamaan. Lammittelimme varpaitamme kakanloimussa.

Pelkka tapahtuminen kertominen ei anna oikeanlaista oikeutta Gobille ja sen retkelle, mutta muuhun en nyt pysty. Paikka ja mahtavan porukka sai minut niin sanattomaksi. Ja muutenkin, maisemia ja kaikkia nakemiamme elaimia on aivan mahdotonta kuvailla, silla suomenkielessa ei ole tarpeeksi sanoja siihen. Valilla maisemat olivat kuin minttukaakaota ja valilla pelkkaa hiekkaa ja kituvaa puskaa. En olisi koskaan uskonut nauttivani arosta niin paljon tai kuolleiden elaimien nakemisesta -Gobissa luurankoja oli kaikkialla ja joskus kaikki karvat eivat olleet viela maatuneet.

Myos paikalliset ihmiset, jotka matkalla tapasimme, olivat jotain todella suurta ystavallisyytta. Kaikki aikuiset kayttivat perinteisia mongolialaisia asuja, mutta lapsilla oli lansimaalaisia t-paitoja. Vaikka yhteista kielta ei ollut, pelkalla hymylla ja kaden heilautuksella pystyi saamaan paljon aikaiseksi.

Gobin pystyy kasittamaan vasta, kun sen on itse kokenut.