Okei, kirjoitin sittenkin jotain viimeisimmasta viikostamme. Ei tuntunut hyvalta olla kirjoittamatta mitaan. Kirjoitin kuitenkin aika pintapuolisesti, joten kaykaa katsomassa Saanankin blogi (oktokekko.livejournal.com), jotta tapahtumista tulisi monipuolisempi kuva. Kirjoitin kaiken pienissa erissa, jotta talla kertaa isoja maaria teksteja ei haviaisi silman rapayksessa kyberavaruuteen. Ha, siella se minun edellinen tekstikin jossain leijailee meidan ulottumattomissa. Epareilua.

Saigonin viimeisina paivina kavimme kahdessa museossa, tunnin kokovartalohieronnassa sokealiitolla, piknikilla puistoissa, retkella magrovessa ja jatimme hotellihuoneemme ainoan avaimen huoneeseemme. Hotellin pitaja oli todella innoissaan. Han suuttui ja pisti meidat maksamaan lukkosepan. Han oli niin artyneen oloinen, etta emme voineet muutakaan pienen oman jurputuksemme jalkeen. HOtellimme oli muuten kiva, mutta pitajat hieman tyohonsa vihastuneita. Aasia ei ole asiakaspalvelun ykkosmaa. Tai sitten me suomalaiset olemme vain vaativia, hyvaan laatuun tottuneita. Pirkka...

Sunnuntai-museomme oli Fine Art Museo, joka oli pienempi kuin Hanoin vastaava ja keskittyi enemman vietnamilaiseen nykytaiteeseen. Ensimmaisen kerroksen vaihtelevan nayttelyn taulut Vietnamin katuelamasta olivat hengettomia, hutaisten tehdyn nakoisia. Niista puuttui taysin ajatus ja taiteilijan lasnaolo. Niissa oli yritysta, mutta ei lopullista tietoisuutta. Ne kaikki olivat jonkun vanhemman miehen tekemia. Muissa kerroksissa taulut olivat onneksi eri luokkaa, oikeiden, jos niin voi sanoa, taiteilojoiden tekemia. Niista huomasi heti, kuinka jokaisella viivalla ja siveltimen vedolla oli jokin funktio. Tauluista pystyi aistimaan taiteilijan lasnaolon ja ajatusmaailman. Teoksissa ei ollut vain vareja ja muotoja, vaan niista loytyi myos henki. Monet teoksista olivat kovin lansimaalaishenkisia, uus-nykytaiteellisia, mika oli kodikasta.