Hanoi oli kaunis, pariisilaishenkinen suurkaupunki taynna sakenoivia yksityiskohtia. Joka puolella oli elamaa. Kadut olivat taynne hedelmamyyjia, mopokuskeja, autoja, ihmisia, katukeittioita, lihatiskeja, rasvapallomyyjia, pienia kauppoja, pyorailijoita ja kukkasia. Tieta ylittaessa oli oltava koko ajan valppaana, koska koskaan ei voinut tietaa minkalainen mopo tai auto oli kulman takaa tulossa ja milla nopeudella.

Olimme Hanoissa nelja kokonaista paivaa ja yhden aamun. Saavuimme Hanoihin junalla torstai aamuna kello viisi. Aurinko oli vasta nousemaisillaan ja vain muutaman talon ikkunoista nakyi valoa. Kadut olivat tyhjat ja hiljaiset. Ilmassa leijaili rauhallista tunnelmaa.
Parin tunnun kuluttua rauhallisesta ja seesteisesta tunnelmasta ei ollut enaa minkaanlaista tietoa; toottailevat autot ja mopokuskit olivat paasseet valtaamaan kadut hedelma- ja pho-myyjien kanssa. Kello kahdeksan koko Hanoi oli jo herannyt uuteen, polyisen kosteaan paivaan.

Koska meilla ei ollut mahdottoman paljon aikaa olla Hanoissa, teimme meille valjyvat paivasuunnitelmat, jotta kerkeaisimme tehda kaiken, mita haluaisimme ja, etta meille jaisi myos aikaa tunnustella rauhassa Hanoin syketta ja elamaa. Neljan paivan aikana kavimme parissa museossa, yhdessa temppelissa, pagodassa ja katsomassa Ho Cho Minhia ja hanen presidenttikauden palatsialuetta sotapoikien kanssa. Mies oli aika kuolleen nakoinen. Maistelimme myos uusia, vietnamilaisia makuja, juttelimme paikallisten ihmisten kanssa ja ehka naimme Hoan Kiem -jarvessa asuvan kilpikonnon.

Pidan suurista kaupungeista. Niissa on helpommi sulautua osaksi massaa, muuttua omalla tavallaan nakymattomaksi. Suurissa kaupungeissa on helpompi keikkua ympariinsa ilman tuijottavia katseita ja kurtistelevia kulmia. Tykkaan siita, se antaa enemman vapautta liikkumiselle ja kehon ulkoiselle elamalle.