Nyt olen yksin matkassa. Saana lensi viime tiistaina jouluksi takaisin kotiin ja mina Intiaan. Aluksi oli erittain haikea tunnelma, varsinkin kun en paasyt jouluksi takaisin rakkaimpieni luokse, mutta nyt olo ei ole enaa yhtaan maassa. Yksin matkustaminen on yllattavan kiintoisaa ja helppoa, ja kohta naen taas oman rakkaan perheeni. Lasken jo paivia, milloin Taneli, iska ja aiti saapuvat Intiaan. Viisi viela jaljella ja kuudennen paivan illalla olemme taas yhdessa, ensi sunnuntaina myohaan illalla. Ajatus saa minut hymyilemaan leveasti.

Intia on aivan ihmeellinen ja ihana maa. Vaikka en ole vasta nahnyt kuin kehittyneet Mumbain ja rikkaan Keralan Varkalan, olen jo aivan myyty. Tama maa on taysin minua varten. Ihanaa musiikkia, paatonta menoa, kauniita vaatteita, kauniita taloja, kasvisruokaa, vareja, kuumuuttaa, sietamatonta kuumuutta ja kauniita, minulle mielenkiintoisia maisemia. Miksi en ole eksynyt tanne koskaan aikaisemmin? Missa mina olen oikein ollut? Intia on taivaani. Tanne mina tulen tulemaan aina vain uudestaan ja uudestaan. Ahhh, tama on jotain niin minua ja kaikkea taivaallista.

Oli hieman vahalla, etta en myohastynyt lennoltani Mumbayhin. Jet Airwayn sivuilla oli lukenut vaaran lentokentan nimi, joten isan ohjeita noudattaen, menin ensiksi vaaralle kentalle. Onneksi olin kuitenkin varannut kaikkeen hyvin aikaa, joten aamuinen Bangkokin ympariajo ei ollut liian kohtalokas ja tukala. Jouduin kuitenkin maksamaan matkasta tuplahinnan, koska kilometreja tuli niin tuplasti enemman. Samoin aikaa voittaaksemme, taksikuski joutui ajamaan skylinjoja pitkin, jotaka olivat maksullisia. Kerkesin kuitenkin ja kerkesin myos ostamaan taxfreesta itselleni uuden rasvan ja kuivattuja thaimaalaisia hedelmia.

Lentomatka Bangkokista Mumbayhin kesti nelja tuntia ja oli taynna kaikenlaista luksusta. Kun kone lahti liikkeelle, lentoemannat toivat kaikille tarjottimella ja pinseteilla kuumat pyyhkeet kasienpesua varten ja isot menuet. Lennolla meille tarjoiltiin aamupala, joka oli minun mittakaavassani enemman kuin aamupala. Se oli pikemminkin aamiainen, paivallinen ja iltapala. Tarjottimella oli hedelmasalaattia, oikea ( Saana se oli todellakin oikea!) croissantti hilloineen, soijamaitotrippi, tuoremehu, vetta, teeta ja jokainen sai viela taman kaiken lisaksi valita kolmesta eri vaihtoehdosta lampiman aamupala-annoksen. Otin intialaisia papuja, riisia ja tulisia kastikkeita.

En meinannut millaan saada kaikkia ruokia syodyksi siina ajassa kuin olisi pitanut. Lentoemanta kavi kolmesti kurkkimassa muiden tarjottimien keraamisen jalkeen, olinko jo syonyt. Lopulta luovutin ja jatin osan syomatta, enka nautiskellut koko neljaa tuntia luksusruoilla. Soijamaidon pistin after mintin kanssa reppuuni iltapalaksi.

Jokaiselle matkustajalla oli oma televisio, josta pystyi vapaasti valitsemaan, mita haluaisi katsoa. Tarjolla oli paljon erilaisia elokuvia, niin lansimaalaisia, lasten kuin bollywood, tv-sarjoja, uutisia ja musiikkivideoita. Olin epaeksootiinen ja valitisin Mamma Mian, vaikka Jari on joskus haukkunut sen minulle huonoksi. Valintani oli kuintenkin juuri oikea pieneen masennuksen alaiseen tilaani. Mamma Mia sai minut nauramaan ja nauttimaan lennosta. Itseasiassa se oli myos aika hyva, huumorilla tehty. Kaikilla nayttelijoilla oli hyva energia ja kemia lapi koko elokuvan, mita oli ihanan katsella. Valilla on hyva nahda teoksia, joissa prosessi on lopputuolosta tarkeampi paamaara. Luulen, etta aiti sina tykkaisit Mamma Miasta. Siina oli jotain sinua ja hymyasi.

Mumbayn kentalle paastyani olin hieman pihalla, mita minun pitaisi oikein tehda. Jos olisin ollut yhtaan enemman nukuksissa, olisin varmaan joutunut Lontooseen. Koneestani lahti suuri joukko ihmisia jatkolennolla sinne. Kentan ulkopuolella edestakaisin kaveltyani tapasin yhden miehen, joka oli myos matkalla samalle juna-asemalla kuin minakin, joten otimme yhteisen taksin asemalle. Asemalla ohikulkijat tulivat heti kyselemaan, mita etsin ja attoivat minua loytamaan oikean paikan, josta pystyin ostamaan itselleni matkalipun toiselle juna-asemalle. Yksi mies varoitti myos minua, etta lipunmyyjilla on paha tapa rahastaa ulkomaalaisilta enemman.

Kun olin illalla kuuden aikoihin viimein paassyt haluamaani yopaikkaan, oli minulla taskussani jo junalippu eteenpain ja kasa intialaisten miesten puhelinnumeroita ja sahkopostiosoitteita. Voisin tehda niista kaikista pienen kuvakollaasin, jos huvittaisi. Tama on kylla taas yksi miesten tayttama maa. Todella kummallista. Ja kaikki haluaa aina nahda uudestaan. Just joo. Onneksi kaikki ovat kuitenkin tahan mennessa olleet erittain ystavallisia ja kohtelijaita ja halunneet myos vain auttaa.

Ekat paivat Mumbayssa otin todella rauhallisesti. En tiennyt oikein, mita haluaisin tehda, joten kavelin vain hotellin lahi alueella ympariinsa hymyillen ja nauttien Intiasta. Loysin yhden sataman joka naytti ihan Kauppatorilta. Kuvittelin, etta kaikki laivat olivat matkalla Suomenlinnaan. Valilla oli niin kuuma, etta en voinut muuta kuin makaa hostellin dormissa omalla sangyllani.

Jouluaattoni meni siis taysin epajouluisissa tunnelmissa. En oikeastaan edes miettinyt koko joulua jouluaattona enaa, koska yksin maailmalla sita olisi ollut ihan tylsa viettaaa. Paatin hypata koko joulun ylitse. Olin miettinyt ja murehtinut sita jo aivan liikaa etukateen, vaikka itsehahan paatin, etta en palaa jouluksi takasin kotiin. Se olisi ollut edestakas lentojen kanssa liian raskasta. Tama joulu oli minun Saiturin jouluni. Ensi joulu tuntuu varmasti taas ihmeelliselta ja nousee aivan omaan valoonsa. Luulen, etta tana jouluna loysin taas joulun taian sydameeni. Se oli jo ollut pari vuotta kadoksissa.

Jouluaattona tein kuitenkin jotain jannaa ja menin illalla elokuviin katsomaan uusimman Bollywood-hitin. Se oli joku plaaplalallalaa ja jodi. En oikeastaan tieda, mutta se oli erittain hauska. Samoin oli kivaa nahda intialaisten elokuvateatterikayttaytymista. He nauroivat, taputtivat ja keskustelivat avoimesti ja keskella kolmen tunnin elokuvaa oli vessatauko. Ennen kuin elokuva alkoi, kaikki nousivat ylos seisomaan ja skriinille ilmestyi heiluva Intian lippu ja kovaaanisista soi kansallislaulu.

Joulupaivana ja viime perjantaina oli avustamassa kahdessa eri Bollywood-elokuvassa. Eras mies tuli vain kadulla kysymaan, olinko kiinnostunut ja olinhan mina. Tarksitin kuintenkin etukateen, etta homma ei ollut mitaan huijausta. Ensimmainen elokuva oli Veer , joka kuvasi erasta rakkasutariinaa eri luokkien valilla Britannian vallan aikana. Minun tehtavani oli olla oppilas kuninkaallisesta perheesta, joten istuin vain tuolilla, hikoilin kuumassa villaisessa koulupuvussa ja taputin valilla kasiani.

Perjantaina paasin tanssimaan lyhyessa paljettimekossa ja korkokengissa jollekin hiphpoclubille Kites-elokuvan kuvauksissa. Hame oli niin lyhyt, etta en voinut istua kunnolla koko paivana ja jalkani turposivat elefantin kokoisiksi. Luulen, etta jossain vaiheessa paivaa minut ehka sekoitettiiin venalaisiin tanssityttoihin, koska minut aina pistettiin heidan kanssa samaan riviin.

Elokuvissa ekstrana oleminen ei ollut mitaan niin hohdokasta kuin saattaisi kuvitella. Se oli rankkaa tyota taynna odotusta ja uudestaan ja uudestaan lyhyiden ottoen ottamista. Olin kuitenkin kahdesti, koska ei minulla ollut muutakaan tekemista, sain ilmaista ruokaa, 500 rupeeta ja minusta oli kiintoisaa seurata, miten elokuvia tehdaan. Oli myos hyva tehda valilla jotain muutakin , kuin vain kierrella nahtavyyksissa ja temppeleissa.

Kaikista kivointa paivissa oli uusiin ihmisiin tutustuminen. Ensimmaisena paivana meita oli aika suuri joukko samasta hostellista, ruotsalaisia, saksalaisia ja austraalialasia. Yksi austraaliainen tiesi kaikkea Suomesta ja rakasti karjalanpiirakoita, koska lukiossa hanen hyva kaverinsa oli ollut Suomesta. Poika toi mieleeni eleillaan ja nenallaan Sannin, vaikka olikin poika. Kuvausten aikana istuin yhden afganistanilaisen pojan vieressa. Han opiskeli talla hetkella ekonomiaa Intiassa ja tiesi kaiken Bollywoodista ja sen nayttelijoista. Han selitti minulle ummet ja lammet kaikista uusista ja vanhoista tahdista, kuka oli Bollywoodin kuningas ja kuka kuningatar. Olin hieman nolona, kun en tiennyt mitaan. Olen vain nahnyt kaksi elokuvaa.

Launantaina ennen junanilahtoa myohastyin pakkaamisen ja respan hitauden takia hostellin ilmaiselta aamupalalta. Yhdeltatoista menin katsomaan paikallista nykytaidetta eraassa galleiassa ja kavin chailla eraan lukioaikaisen ystavani Nellan ja hanen kaverinsa kanssa. He olivat juuri saapuneet takaisin Mumbayhin ja olivat lentamassa seuraavana paivana takaisin Suomeen. He olivat kierrelleet ympari Intiaa reilut kaksi kuukautta. Oli todella epatodellsista tavata jotakin kaveria yllattaen sattumalta jossakin pain maailmaa ilman mitaan sen suurempaa syyta. En aivan kasittanyt, missa olimme.

Intian sleeper-junaluokka oli lahes samanlainen kuin Venajan plastkartny, mutta likaisempi, sankyja oli kolme paallekain, emmeka saaneet lisapatjaa, peittoja, tyynyja tai lakanoita. Kaikilla piti olla omat nukkumisvalineet mukana. Yolla junassa oli hieman vetoisaa, joten pelkalla sillkipussilla ei tarjennut. Ensimmaisena yona hereillain moneen otteeseen, seuraava laiton kaksi pitkahihaista, kaikki huivit, sukat ja pitkat housut paalleni, jotta tarkenisin paremmin.

Junamatka Mumbayssa Keralan Varkalaan kesti 31 tuntia eli kaksi yota ja 1,5 paivaa. Minun kanssani samassa avoimessa loossissa nukkui eras lapsiperhe. Perheen tytot kurkkivat minua koko ajan ja hymyilivat, jos katseemme kohtasivat. Muuten he hyppivat, soivat ja pyorivat ympariinsa vaunun muiden lasten kanssa. Perhe antoi minulle aamulla aamupalaksi Hanoin vihrean, hedelman, ja auttoi aina minua tilamaan ruoan junan keittiosta, kun tarjoilijat tulivat ottamaan tilauksia vastaan.

Tana aamuna saavuin Varkalaan. Tama vaikuttaa ihan kivalta, rauhalliselta ja rentouttavalta paikalta, vaikkakin hieman kalliltaa. Kaduilla ei ole katukeittioita, joten joudun syomaan ravintoloissa ja sesonkiajan takia kaikki hotellit olivat melkein taynna. Halvin, mita loysin oli 300 rupeeta ja vessa ja kylppari ovat ulopuolelle. Suihku ei ole lammin, luulen veden olevan sadevatte, mutta nain kuumassa ilmastossa se ei haittaa. Suihkussa kaydessa on hieman mokkimainen olo, koska suihku on ulkona pienessa kopissa ja vesi menee vain betonilattialle. Tanaan pesin myos vaatteeni viilealla sadevedella amprissa pihalla. Huoneessani on myos mokkimaista tunnelmaa.

Luulen oleva taalla sunnuntaihin saakka. Otan rennosti, makailen rannalla ja nautin meresta ja punaisista kielekkeista. Jokupaiva tulen kirjoittamaan Kambodtzan ja Thaimaan. Tassa oli tahan astinen Intiani. Nyt lahden syomaan omenan parvekkeelleni iltapalaski ja menen nukkumaan.

Viikko sitten sunnuntaina poistuimme Vietnamista jokilaivalla. Vietnamista poistumista ja Kambodtzaan siirtymista oli aluksi todella vaikeata kasittaa. Vietnamissa oli ollut niin kauan, etta siihen maahan oli syntynyt viharakkaus-suhde. Tavallan olisi halunnut jaada, mutta tavallan kaipasi jo jotain uutta. Vietnamissa oli paljon asioita, joista tykkasin, kuten ruoka ja elamisen rytmi ja leppoisuus, mutta siella oli myos paljon asioita, joista en niin pitanyt. Ihmisten kaytos joissakin tilanteissa oli esimerkiksi todella epamielyttavaa. Niilla oli aina jonkunlainen varaus tai ennakko-odotus meidan suhteen, he eivat olleet minusta aina taysin aitoja. Olimme heille myos jollain lailla vain pelkkaa rahaa. Setuntui ikavalta. En usko, etta tulen menemaan Vietnamiin enaa koskaa uudestaa. Maailmassa on niin paljon muutakin nahtavaa ja koettavaa. Ruokaa ja elamaa tulen kuitenkin kylla ikavoimaan ja kaipaamaan kovasti. Niissa oli tunnelmaa ja aitoutta.

Oikeastaan emme Saanan kanssa taysin tieda, mika sai meidat loppujen lopuksi matkustamaan juuri Vietnamiin pariksi kuudeuksi. Ehka siina oli mukana jonkunlaista kohtaloa, jotain suurempaa, jota emme pysty viela kasittamaan. Sinne paasi junalla, ja maitse halusimme matkustaa. En kylla tieda, minne muuallekkaan olisimme menneet. Vietnam tuntui hyvalta ja hyvaahan se oli. Kaunis maa, mutta ehka hieman vanhemmille ihmisille. Suosittelen sita kaikille, jotka haluavat helpolle ja halvalle lomalle. Siella on ihanaa. Ja helppomatkustaa.

Tra Vinhista, joka ei nimestaansa huolimatta ollut kovinkaan ylimaaraisen vinha tai traaginen, jatkoimme matkaa Chau Dociin, Mekongin varrella sijaitsevaan joensatamakaupunki. Asemakaavaltaan se oli samanlainen kuin kaikki muutkin maailman satamakaupungit: joen rannalla oli siisti puisto puineen,penkkeineen ja suihkulahteineen ja puiston vieressa oli iso tori, jossa myytiin hedelmia ja merenelavia. Joen toisella puolella oli kelluvia taloja, joiden alla perheet kasvattivat kalaa. Kaupunki oli siis kodikas ja toi mieleeni kaikki lapsuuden purjehdusreissut.

Emme olleet Chau Docissa kovinkaan pitkaan, koska aika rullasia ja passi ratisi. Otimme kuitenkin ajasta kaiken kiinni, mita saimme, emmeka antaneet kiireen vallata mieltamme. Lauantaiaamuna ostimme torilta pari pomeloa ja lahdimme xe om -kyydilla vieresen Sam-vuoren huipulle syomaan aamiaista. Vuoren huipulta pystyimme nakemaan koko Chau Docin ja pitkalle Kambodtzaa. Kaikkialla oli tulvivaa vetta, riisipellot lainehtivat. Ilmankosteus sai vuoret nayttamaan utuisilta. Ihan kuin olisi satanut.

Aamukahvien ja -pomeloiden jalkeen lahdimme kavellen vuorelta alas. Vuoren juurella oli pieni kyla, jossa oli pari temppelia. Yhden temppelin alttarille oltiin asetettu kokonaisia paistettuja sikoja lahjaksi jumalille. Siat oltiin koristeltu kukkasilla ja hedelmilla.

Temppeleiden jalkeen kavelimme kuusi kilometria Chau Dociin takaisin, kavimme hakemassa hotellilta kirjat ja menimme joen rantaan katselemaan paivan pimenemista. Soimme myos hedelmia, totuttuun tapaan. :)

Voi ei, tama julkaisi nama tekstit tallaisessa tyhmassa jarjestyksessa, vaikka yritin toisin. Jos haluat lukea tekstit kronologisesti, taytyy sinun ensiksi rullailla pari kierrosta alaspain. Anteeksi. Kirjoitin kuitenkin jotakin havinneesta tekstista uudestaan! Myohemmin kirjoitan lisaa.

Enempaa en jaksa nyt kirjoittaa, yritan kirjoittaa tassa seuraavan viikon aikan loppu Vietnamimme. Vietnamin jalkeen kirjoitan uudestaan Kambodtzan eli sen ainoan viikon, jonka me siella vietimme. Kambodtza oli kaunis maa...

Asken saavuimme Bangkokkiin, elektroniseen SUURKAUPUNKIIN. Shanghai tulee mieleeni. Kun ajoimme taksilla syrjaseutuiselle hotellille, naimme norsun, elavan norsun, liikenteen keskella. Se ylitti tieta meidan taksin edesta. Ihan kuin olisemme keskella jotakin tietokonepelia! Niin epatodellista.

Tra Vinhissa koimme loppusilauksen Vietnamille: tapasimme yhdessa temppelissa paikallisen khmer-munkin, joka halusi treenata englantia kanssamme. Vietimme hanen ja hanen ystaviensa kanssa yhden kokonaisen iltapaivan. Han tarjosi meille huoneessaan punaista number one -limua, juttelimme kaikenlaista, han naytti meille hitusen temppelia ja vei meidat ystavineen lahella olvalle takolammelle, jonka ymparilla kasvoi paksurunkoisia puita. Lampi on kuulemma suosittu tapaamispaikka paikallisissa piireissa. Se oli kaunis, mutta ei yhta kaunis kuin Suomen aidot jarvet ja joet.

Munkki oli hyvin ystavallinen ja kiltti, samoin hanen ystavansa. Meilla oli oikein mukavaa yhdessa. Iltapaiva oli tavallaan pehmea liuku pois Vietnamista ja khmer-kulttuurin takia pieni potku kohti Kambodtzaa. Munkki antoi meille myos kirjan, Buddhan elamankerran, koska selailin kirjaa kovin kiinnostuneena. Kirja on khmeriksi ja englanniksi, ja siina on myos kuvia. Aika ihmeellista, kirjaa selaillessani ajattelin, etta taytyy lainata tama joskus kirjastosta, ja saman tien munkki tarjoutui antaamaan kirkan minulle, jos se kiinnostaa minua. Annoimme iltapaivan paatteeksi munkille lahjaksi engalnnin opettelemista varten Saanan rinkasta kaksi englanninkielista kirjaa ja kaikille muille muistoksi muumikortit.

Tiistaina, viimeisena Saigon-paivanamme teimme retken mangrovemetsaan selvittaaksemme onko mangrove metsa vai suo. Muumeissa sita sanotaan suoksi, mutta koulukirjoissa se on muistaakseni metsa. Mangrove on aina ollut minulle hieman hamara ekosysteemi. Minusta tuntuu, etta ei kaikki tieteilijatkaan tarkalleen osaa selitta, mika se on. Nyt sen nahneena sanoisin, etta se on metsa, joka kasvaa mudasta, suosta ja vedesta. Toisinsanoen, se on kosteikko. Tylsasti, helposti ja yksinkertaisesti: kosteikko. Kasvillisuudeltaan se on kuin viidakko, mutta eliostoltaan hieman erilainen. Puun juuret eivat kasvaneet maan alla vaan ilmassa. Ihan kuin puulla olisi ollut kymmenittai jalkoja, samalla lailla kuin jollakin buddhalla on alyttomasti kasia. Juurien seassa vilisteli mutakiitaja-kaloja ja rapuja.

Menimme metsaan eraan matkatoimiston kautta, joten meilla oli mukanamme opas, joka kuljettim eidat matsaan julkisillakulkuneuvoilla. Jos olisimme tieneet, etta paasemme sinne niin helposti julkisilla, olisimme voineet menna alueelle omin nokkinemme. Kukaan ei sita kuitenkaan meille viitsinyt kertoa. Retkemme oli kuitenkin erittain mukava ja hupaisa, se oli sellainen puuhapaiva. Kavimme katsomassa krokotiilinpoikasia, -munia ja taysikasvuisia saimme syottaa ongella; naimme mutakiitajien ja rapujen lisaksi villiapinoita, joen yli uivan peuran ja lepakoita; soimme kiinalaishenkista ruokaa soijakastikkeella; kelluimme suolaisessa altaassa; soudimme paikallisella koriveneella kastumatta ja poljimme polkuveneella. Kalastimme myos kaloja ja rapuja huonolla menestyksella. Pelkasin rapujen purevan nenaani. Poistuessamme puistosta naimme metsan reunalla asuvan kylalaisen hiillostavan kaarmetta. Villiapinat ja mangrove olivat parhaimmat, Krokotiilitkin olivat aika jannittavia. Poikaset aantelivat kuin laaserpyssyt.

Hanoista lahtien olemme iltaisin harrastaneet Saanan kanssa hedelmapiknik-illallisia puistoissa tai jokien rannoilla. Otamme mukaan pussillisen hedelmia, pullollisen vetta, riisumme kengat, istumme rennosti alas, juttelemme, olemme hiljaa ja katselemme ymparilla kulkevia ihmisia. Iltaisin puistot ovat aina taynna rakastuneita pareja sylikkain ja jumppaavia ihmsia. Valilla tekee pahaa katsella, kuinka ihmiset heittelevat jalkojaan eteen ja taakse ilman minkaanlaista tukea alaselassa. Kyykkyjakin tehdessa kaikilta puuttuu varpaiden ja polvien linjaus. Ihan kuin kaikki olisivat katsoneet liikkeet jostain kansanjumppalehdesta ja menneet sitten vain puistoon huelottomasti heilumaan. Silla tavalla he tekevat vain hallaa itselleen...

Maanantaina museokierroksemme jatkui sotamuseolla. Museo keskittyi Amerikan sotarikoksiin Vietnamin sodan aikana. Esilla oli paljon valokuvia sodasta, sen seurauksista ja kemiallisten aseiden seurauksesta mutaatioiduista ihmisista, tankkereita, havittajakoneita, aseita, kranaatteja ja taydellinen kopio Etala-Vietnamin vietkongeille tehdysta kidutuskammiosta. Kammiossa oli kiljotiini ja vankien kahleita.

Museo oli erittain mielenkiintoinen, varsikin ulkomaalaisten reporterivalokuvaajien valokuvat sotatantereelta, mutta niin kuin muissakin Vietnamin museoissa, tassakin oli jalleen kerran aivan liian paljon aineistoa esilla. Oli mahdotonta pystya keskittymaan katsomaan kymmenittain seinia, jotka oli katosta lattiaan taynna valokuvia. Kaiken lisaksi valokuvat ovat kaikki aika samanlaisia. Ulkomaalaisten kuvat olivat todella hyvia, ihan laadullisestikin.

Museossa oli taas kuvia myos Suomesta ja sen sodan vastaisesta mielenosoituksesta. Esilla oli myos juliste Suomen Vietnam-viikosta, se oli variltaan keltainen. Hanoin naissotilas-museossa oli naimme viimeksi kuvia Suomesta. Siella oli myos vitriinissa Suomen kommunistien laulukirja sodanvastaisista lauluista. Viela en ole nahnyt kuvissa tuttuja.

Okei, kirjoitin sittenkin jotain viimeisimmasta viikostamme. Ei tuntunut hyvalta olla kirjoittamatta mitaan. Kirjoitin kuitenkin aika pintapuolisesti, joten kaykaa katsomassa Saanankin blogi (oktokekko.livejournal.com), jotta tapahtumista tulisi monipuolisempi kuva. Kirjoitin kaiken pienissa erissa, jotta talla kertaa isoja maaria teksteja ei haviaisi silman rapayksessa kyberavaruuteen. Ha, siella se minun edellinen tekstikin jossain leijailee meidan ulottumattomissa. Epareilua.

Saigonin viimeisina paivina kavimme kahdessa museossa, tunnin kokovartalohieronnassa sokealiitolla, piknikilla puistoissa, retkella magrovessa ja jatimme hotellihuoneemme ainoan avaimen huoneeseemme. Hotellin pitaja oli todella innoissaan. Han suuttui ja pisti meidat maksamaan lukkosepan. Han oli niin artyneen oloinen, etta emme voineet muutakaan pienen oman jurputuksemme jalkeen. HOtellimme oli muuten kiva, mutta pitajat hieman tyohonsa vihastuneita. Aasia ei ole asiakaspalvelun ykkosmaa. Tai sitten me suomalaiset olemme vain vaativia, hyvaan laatuun tottuneita. Pirkka...

Sunnuntai-museomme oli Fine Art Museo, joka oli pienempi kuin Hanoin vastaava ja keskittyi enemman vietnamilaiseen nykytaiteeseen. Ensimmaisen kerroksen vaihtelevan nayttelyn taulut Vietnamin katuelamasta olivat hengettomia, hutaisten tehdyn nakoisia. Niista puuttui taysin ajatus ja taiteilijan lasnaolo. Niissa oli yritysta, mutta ei lopullista tietoisuutta. Ne kaikki olivat jonkun vanhemman miehen tekemia. Muissa kerroksissa taulut olivat onneksi eri luokkaa, oikeiden, jos niin voi sanoa, taiteilojoiden tekemia. Niista huomasi heti, kuinka jokaisella viivalla ja siveltimen vedolla oli jokin funktio. Tauluista pystyi aistimaan taiteilijan lasnaolon ja ajatusmaailman. Teoksissa ei ollut vain vareja ja muotoja, vaan niista loytyi myos henki. Monet teoksista olivat kovin lansimaalaishenkisia, uus-nykytaiteellisia, mika oli kodikasta.

Olin kirjottanut viimista tekstiani pari kertaa ja yli kolme tuntia. Kun olin saanut tekstin valmiiksi, kone ei suostunut tallentamaan tai julkaisemaan sita, vaan poisti kaiken. Oli kirjoittanut siihen yli viikon kaikki tapahtumat! En pysty kirjoittamaan niita enaa uudestaan. En vain jaksa. Ah, taman takia vihaan kaikkia koneita. Ne ovat liian itsenaisia ja alyttoman jaarapaita. Itkettaa. Kaykaa lukemassa Saanalta, mita kaikkea olemme tehneet. Minua nyt vain arsyttaa. Oli kerrakin kirjoittanut viela kaiken lisaksi hyvin ja paljon kaikkia ajatuksia Vietnamista ja Aasiasta. Ei muuta, ollaan nyt Kambodtzassa.

Passini meni rikki; tietosivu on murenemassa irti. En voinutkaan hakea Intian viisumia viela Saigonista, joudun tekemaan sen vasta Bangkokissa. Samoin Bangkokista minun on hommattava minulle uusi passi. Todella kiva. Jotta kerkean tehda taman kaiken ennen uuttavuotta, meidan pitaa menna jo ensi viikolla Bangkokkiin. Joudumme siis lahtea Vietnamista pois suunniteltua aikasemmin ja Kambodzan seikkailumme lyhenee yhteen vaivaiseen viikkoon. Jotta paaseen rikkinaisella passilla kaikkien rajojen yli, Hanoin Suomen suurkahetystosta lahetaan minulla joku lappu.

Ah, ja kaiken huipuksi joudun olemaan Bangokissa yli kaksi viikkoa! Taivaallista. Hypin taalla tasajalkaa hymy korvissa -ja Saana kans. Ajattelimme tehda paivaretken Pattayan rannoille moikkaamaan kaikkia suomalaisia, jos Bangkokin suomalaiset eivat enaa jaksa innostaa.

Koska aikamme juoksee nyt mieltamme ja omia jalkojamme nopeammin, lahdimme (jo) tanaan pois Saigonista paikallisella bussilla Tra Vinhiin, pieneen, ilmastoltaan romanttisen viehkeaan kaupunkiin Mekongille. Taalla ihmiset huutavat taas hellouta ja jaksavat hymyilla. Taalla on myos isoja ja varikkaita kmerien temppeleita, joihin aiomme huomenna tutustua. Harmiksemme emme kerkea olla taalla kovinkaan montaa paivaa, Kambodza kummittelee jo takaraivossa.