Heti kun menee turistialueelle asiat mutkistuvat, ihmiset alkavat maarailemaan, ohjailemaan ja rajoittamaan liikumistasi, hinnat kolmin kerrastuvat ja ruoat upotetaan rasvalatakkoon! Kamalaa. Aivan hirveaa ja sietamatonta. Sita on vain yhtakkia joutunut lasikuvun sisalle ja happi on loppumaisillaan.

Kaikki turistisuus alkoi siita, kun bussi ei vienytkaan meita perille saakka, vaan paatti jattaa meidat 18 kilometrin paahan Ba Beesta Cho Rahiin hotellin eteen, koska sellaista turistin elama on ja pimea tulossa. Koska halusimme Ba Behin viela saman paivan aikana ennen taydellista pimeytta, piti meidan tinkia itsellemme mopokyyti Cho Rahista puistoalueelle. Lopulta kyyti osottautui aika hasardiksi, koska pimeys laski, tie oli marka ja me molemmat olimme ilman kyparia rinkkoinemme ja reppuinemme saman mopon kyydissa. Aika vietnamilaista matkustamista sanoisin. Kuski naureskeli ja hopotteli matkan aikana kummia, kosketteli reitta ja mahaani ja yritti aina saada meita jaamaan ihme paikkoihin. Kun paasimme lopulta jonnekin, koko metsa vain soi ymparillamme heinasirkoista ja meilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin menna yoksi johonkin todella kalliiseen hotelliin. Kaikkeen oli mennyt jo niin paljon aikaa, etta mahdollisuus paasta jarvelle viela saman paivan aikana ja majoittua ns. kotimajoituksessa paikallisessa tay-kylassa oli mennytta. Pimeys on niin lamuttavaa kuuden jalkeen illalla.

Onneksi seuraavana paivana asiat alkoi sujua paremmin ja mieli kirkastua. Hotellilta inhottavan rauhallinen mies jarkkasi meille majoituksen Bo Lu -nimeseen pieneen kylaan ja kertoi meille, mita kaikkea voimme Ba Beessa tehda. Han yritti myos jarkkailla meille myos jonkunlaista paivasuunnitelmataulukkoa, kunnes puhalsimme pelin poikki ja lahdimme kylaan.

Itse Bo Lussa ei turistisuus enaan paljoa nakynyt, koska turistikausi ei ole ihan viela Vietnamissa alkanat, mutta silti olo oli todella steriili ja hieman kahliintunut parin ekan paivan aikana. Kotimajotus ei ollut kovin kotimajotus: nukuimme perinteisessa puurakennelmatalossa jarven rannalla eraan perheen ylapuolella. Loppujen lopukse perhe ei edes nukkunut alakerrassa vaan heidan ravintolakahvilassa. Majotus oli kuitenkin todella kiva, koska meilla oli oma terassi, jonne viritimme riippumatot ja huoneessa ei ollut sankyja, vaan nukuimme perinteiseen tyyliin patjoilla lattialla ja tunsimme yolla lattiaraoista puhaltavan viiman.

Vietnamilainen ruoka oli kylassa kolme kertaa kalliimpaa kuin normaalisti ja se oli pilattu lansimaalaisilla vivahteilla: kasvikset oli keitetty rasvassa mauttoman ylikypsiksi, kalakastike vaihdettu soijakastikkeeksi ja riisin lisaksi oli ranskalaisia. Annos oli myos ihan hervottoman suuri, paivassa ei jaksanut syoda mitaan muuta kuin kerran yhden ruuan ja se riitti.

Ainoa paikka, jossa pystyimme syomaan oli isantaperheemme kahvilaravintola, joka oli kyllakin erittain viihtyisa bambuterassi jarven rannalla. Vietimme siella aikaa lahes aina, kun emme tehneet mitaan muuta. Perheen pieni poika oli myos kahvilassa aina, mika oli erittain viihtyisaa. Han askarteli paperista aseita ja paukutusjuttuja, teki laksyja ja hopotteli meille kaikenlaisia juttuja.

Ekana paivana kylassa emme tehneet muuta kuin kavelimme paatieta, jonka varrelle kylan talot oli rakennettu, edes takas ja katselimme paikkoja. Kylassa oli paljon possuja, jotka makoilivat kuin koirat tien reunassa, ja paljon kanoja, jotka meteloivat aikasesta aamusta alkaen. Kylassa oli myos akaisia koiria, joista kaikki nayttivat ihan saman laisilta. Ennen ruokaa kavin uimassa Ba Bessa ja ruoan jalkeen paasimme pariksi tunniksi jarvelle soutajan kanssa soutelemaan perinteisella vietnamilaisella, yhdesta puusta veistetylla kajakilla. Kajakissa oli vain yksi lyhyt airo, joka oli kiinnitetty keppiin tiukasti narulla kiinni. Saimme kokeilla soutamista, mutta se ei meilta kummaltakaan onnistunut. Pyorimme vain molemmat ympyraa, emmeka tajunneet tehda airolla suuren soutuliikkeen sijasta pienta nykasyliiketta. Uskotte varmaan, miten hauskaa soutajallamme oli katsellessa yrityksiamme paasta veneella eteen pain.

Seuraavana paivana, torstaina, menimme isantamme kanssa jokilaivalla katsomaan joen paalla olevaa luolaa ja vesiputousta. Luola oli pimea ja kostea. Katon pimeydessa roikkui satoja lepakkoja, jota emme pystyneet nakemaan, mutta kuulemaan kyllakin. Niiden piipitys oli kuin heinasirkkojen soittoa.

Vesiputous ei ollut sellainen putous kuin ajattelin, pikemminkin se oli vesikoski. Vesi oli ruskeaa ja virtaus kivien yli voimakas. Veneella ei paassyt virtauksen takia ihan putoukselle saakka, joten saimme kavelle sen luokse viidakon ja pienen kylan lapi. Kylassa vesipuhvelit olivat laitumella kun Suomessa lehmat niitylla ja talojen katot oli eristetty bambun lehdilla. Maisema oli aika eksoottinen.

Kun ajelimme jokilaivalle ympari jarvea luolalta putoukselle, tuli taivaalta vetta ja koko sadematsa hoyrysi kuin mikakin jumalatar. Ihan kuin se olisi hengittanyt, ollut yhta elava kuin ihminen. Tai jopa elavampi. Tunsin itseni todella pieneksi ja metsan todella suureksi ja vomakkaaksi.

Veneretken jalkeen koko BaBeesta ja sadematsasta tuli hieman inhimillisempi ja tutumpi paikka, mutta lopullisen lasikalvon ystavyyden tielta mursi perjantain kuuden tunnin kavelyretki vesiputoksilta Bo Lu -kotikylaamme. Teimme retken isantamme kanssa, ja se retki olikin aika retki. Tie oli lahes koko matkan mutainen edellispaivan sateista ja jos katsoi maisemia yhtaan liian kauan, oli vaarassa kaatua tai pudota jonnekin. Pari kertaa kaaduttiinkin Saanan kanssa mutavelliin ja kerran tipahdin ojaan, kun en katsonut, missa silta kulki, ja bambukepit lavistivat paitani. Saana astui kerran vesipuhvelin lantaan ja sai sormeen haavan. Vaalet sandaalini ovat nytten kauniin ruskeat.

Retken aikana kavelimme valilla riisi- ja maissipeltojen keskella, valilla sadematsassa ja kerran joessa. Kylat, joidenkan ohi kuljimme olivat perinteisia maalaiskylia. Osa talojen seinista oli tehty lannasta ja katot lehdista. Kylissa ihmiset puuhasivat arkiaskareitaan, pesivat pyykkia ja korhasivat pelloilta satoa, lapset juoksivat ilman kenkia kouluun isot laukut olilla ja possut leikkivat mutaattijattikanojen kanssa pusikossa piilosta. Yhdessa kylassa possut olivat ihan meidan Nasun nakoisia!

Retken jalkeen oli ihana tunne, koska oli pitkasta aikaa paassyt tekemaan jotakin fyysista. Jalkojen lihaksia sarki ja lonkankoukistajia kiristi. Loppupaivan ja lauantain vain loikoilimme riipumatoissamme ja katselimme sadematsan kosteuden utuista jarvimaisemaa.

Nyt olemme Ha Gianissa lahella Kiinan rajaa. Saavuimme tanne eilen illalla 12 tunnin ja neljan eri bussin -bussimatkan jalkeen. Kiinan junan jalkeen mikaan matka ei ole tuntunut enaa miltaan, 12 tuntia on nykyaan ihan helppo nakki.

Ha Giang on lahes samanlainen kuin muutkin Pohjois-Vietnamin kaupungit paitsi, etta taalla on joka puolella isoja ylistysjulisteita Ho Chi Minhista ja patsas, jossa mies seisoo lapsijoukon keskella. Patsaan alla asuu vanha kerjalaisrouva.

Huomenna aiomme lahtea bussilla pariksi paivaksi katsomaan, milta pohjosen pienet kaunpungit nayttavat. Luulimme, etta tarvitsemme matkustusluvan pohjoseen, joten tulimme tanne, mutta jos oikein olemme tajunneet, ovat luvat jaaneet jo historiaan. No, jos ymmarrys on vaara, saamme huomenna treffailla viarnomaisia. Hyvaa yota.