Siita onkin pitka aika, kun olen viimeksi paassyt kirjoittamaan tanne. Ninh Binhin jalkeen on tapahtunut vaikka mita. Olemme vierailleet sodan aikaisissa tunneleissa, kayneet lahella kuolemaa, tapelleet bussilippujen hinnoista, kastuneet trooppisesta sateesta alushousuja myoten ja kokeneet turismin muuttamaa, todella ei-vietnamilaista Vietnamia. Nyt olemme Hoi Anissa, erittain kauniissa, mutta turistisoituneessa kaupungissa lahella rannikkoa.

Ninh Binhista tekemamme riisipeltoseikkailu pyorilla oli aika kohtalon sanelema retki. Lahdimme liikkeelle aikasin aamulla vanhoilla, vietnamilaisille toripyorilla ilman karttaa, vain LP:n hatarat ohjeet mukanamme. Meilla ei ollut myoskaan tarkkaa tietoa, pystyisimmeko yopymaan suht edullisesti jossakin reitin varrella, vai pitaako meidan viela saman paivan aikana ehtia pyorailla takaisin Ninh Binhiin. Tiesimme vain, etta Kenh Ga, kelluva kyla, on maarampaamme ja ennen sita haluasimme kayda Hoa Lun temppeleissa.

Pyoramatka Hoa Luhun oli oikeasti vain 12 kilometria, mutta ilman karttaa meilla matkasta tuli yli 20 km, koska pyorailimme hieman edes ja takas ja sinne sun sattuu. Valilla reittimme kulki keskella riisipeltoja, valilla valtateilla ja valilla seikkailimme jokien ymparoimassa kaupungissa. Koska meilla ei ollut mihinkaan kiire ja maisemat olivat todella kauniit ja kiehtovat, eivat ylimaaraiset kilometrit tuntuneet miltaan. Oli vain ihanaa paasta pitkasta aikaa pyorailemaan ja liikkumaan kunnolla.

Kun vihdoin paasimme Hoa Luhun ja kuninkaan temppelille, oli kello jo lahemmas yhtatoista ja alua oli taynne Hanoista tulleita turistiryhmia, joita olimme yrittaneet valttaa. Turistiryhmista huolimatta paatimme menna kurkkaamaan, milta temppelit nayttavat. Se oli kuitenkin pieni virhe, koska loppujen lopuksi temppeleissa ei ollut yhtikas mitaan nahtavaa. Jos on kerran nahnyt Kiinan mahtavat rakennelmat, ei Vietnamin temppelit ja nahtavyydet tunnu enaa miltaan. Kuninkaan temppeli oli nuhjuinen, likainen ja kaikki rummut ja esineet oli vain tyrkatty nurkkiin pois ihmisten jaloista miettimatta yhtaan sen enempaa, milta temppeli loppujen lopuksi nayttaa. Koska paikka oli meista niin huvittava sen turhuudessaan, teimme Saanan kanssa toisillemme omia opastuskierroksia rummuista, kuninkaista ja suitsukkeista.

Temppelien, turistien ja erittain kylmia juomia kauppaavien kauppiaiden jalkeen menimme syomaan eraaseen tienvarsikeittioon, johon sattumalta tuli syomaan myos eras vanhempi eurooppalainen nainen oppaan kanssa. Kun olimme lahdossa jatkamaan matkaamme pyorillamme, nainen alkoi huolestuneena tiedustelemaan meilta, olimmeko pyorailleet pitkin valtatieta. "Sitapa juuri" me vastasimme ja nainen ja opas alkoivat pyorittelemaan paitansa. Heidan mielestaan se oli aivan liian vaarallista, joten he antoivat meille pienen kartan ja neuvoivat meille lyhyemman ja turvallisemman reitin Kenh Gahan. Opas myos tiesi, etta Messa, Kenh Gan lahella olevassa pienessa kaupungissa, olisi mahdollisuus yopya edullisesti.

Matka Mehen oli kuuma, kostea ja polyinen. Aurinko paistoi taydelta taivaalta ja tie oli hiekkainen. Valilla kunnollista tieta ei edes ollut, koska rakennustyot olivat viela kesken. Silloin saimme ajaa sementissa ja mudassa nenat punaisina. Kun paasimme lahemmaksi Kenh Gata, tie oli korotettu maantasoa ylemmaksi joka vuotisten tulvien takia. Jossain vaiheessa vesi nousi kuitenkin niin korkealle, etta jouduimme pyorailemaan nilkkoja myoten vedessa. Se oli aika hurjaa. Tien pystyi vain juuri ja juuri erottamaan, kun pyoraili ensimmaisena, mutta jos tuli toisen peressa, tie oli mahdotonta paikantaa pollyavasta hiekasta. Silloin oli vain yritettava pyorailla mahdollisimma tarkasti samaa reittia kuin toinen, jotta ei putoaisi tielta jokeen tai tulvivalle pellolle. Lopulta vesi nousi niin korkealle, etta meidan oli otettava ryostohintainen soutuvenekyyti Kenh Gan lapi toiselle rannelle. Vietnamilaiset eivat tunne lansimaalaisia kohtaan sellaisia sanoja kuin lahimmaisen rakkaus tai pyytteeton ystavallisyys. Me olemme heille vain pelkka rahasampo.

Kenh Gassa ihmisilla on kummalinen tapa soutaa. Airot ovat kiinnitetty narulla veneeseen kiinni, minka takia soutuliike jaa kovin pieneksi ja raskaan oloiseksi. Vietnamilaiset ovat kuintenkin keksineet tahan pulmaan ratkaisun: he soutavat leppoisasti jaloilla.

Me oli enemman ja vahemman kuollut kaupunki. Kun aurinko oli lakenut, kaduilla ei ollut enaa minkaanlaista elamaa. Kaikki olivat kotona katsomassa televisiota. Meidan viereisessa hotellihuoneessakin katsottiin kovaan aaneen kiinalaisia saippuasarjoja. Koska meilla ei ollut muutakaan tekemista, menimme jo seitsemalta nukkumaan ja nousimme seuraavana aamuna kuudelta, jotta kerkeaisimme varmasti viela valoisaan aikaan Ninh Binhiin Kenh Gan jalkeen.

Kun pyorailimme Mesta takaisin Kenh Gahan, loysimme matkan varrelta pienen kaupungin, joka oli nousevassa auringonvalossa kuin Israel. Kaupunkiin meni tielta pieni silta, jonka ylapuolella nakyi tahtia ja kirkon torni. Kaupungin kadut olivat kapeita ja betonimuurien ymparoimia, koirat juoksivat kaikkialla vapaina ja talojen pihoilla oli risteja ja pienia Maria-patsaita. Ainoastaan ihmisten ulkonaosta ja vietnamilaisista kartio-hatuista pystyi erottamaan kaupungin olevan Vietnamissa. Vietnamin Israel, siella soimme aamiasta joen rannalla katsellen Jerusalemin heraamista. Naiset pesivat mattoja ja miehet kavelivat lasten kanssa pitkin katuja.

Nyt minulla ei ole enaa valitettavasti enempaa aikaa kirjoittaa, joten jatkan joku toinen paiva lisaa. Olimme ajatelleen Saanan kanssa lahtea Hoi Anista vuoristoon Kom Tumiin, mutta saimme juuri asken tietaa sen olevan ehka aika turistisoitunut paikka. Sinne paasee vain turistibussilla, joka maksaa 22 $ eli ihan sikana. Ah, me ei vain enaa kesteta tata. Jos Vietnam ei ala pikkuhiljaa palaamaan takaisin Vietnamiksi, karkaamme Kambodzaan tai Laosiin. Kaiken lisaksi taalla vain sataa.