En ole taysin varma,mita mielta olen Varkalasta. Toisaalta tama on ehka juuri sita, mita odotinkin ja lahdin hakemaankin eli lepoa ja aurinkoa, mutta toisaalta tama on aika taynna turisteja ja suomalaisia. En ole missaan muualla matkani aikana nahnyt nain paljon suomalaisia turisteja kuin taalla. Eilen illalla tapasin jopa Ullan, Kallion lukio lyhyen matematiikan opettajan! Han oli ystavansa kanssa myos kiertelemassa Keralaan joululoman ajan.

Tama rantalomailu ei taidakkaan olla ihan minun juttuni. Auringossa vain tulee hikoiltua ihan sikana ja hiekkaa on kaikkialla, ihan kaikkialla. Se tarrautuu kiinni kaikkialle ja on todella kuumaa. Keskipaivan tienoihin hiekalla ei pysty kavelemaan mitenkaan normaalisti. On pakko hyppia varpaalta toiselle, jottei koko jalkapohja karventyisi. Jo hetken auringossa makoilun jalkeen tekee mieli lahtea tekemaan jotain muuta. Oikeastaan en ole makoillut rannalla taman vajaan viikkoni aikana kuin ihan pari kertaa kunnolla. Yleensa olen vain tunnin ja sitten haippasen. En jaksa olla kauempaa paikoillani, tarvitsen ymparilleni sapinaa. Ehka jonkun kanssa auringon ottaminen voisi olla mielekkaampaa.

Tiistaina tein pienen kavelyretken Varkalan keskustaan, koska minun oli nostettava itselleni lisaa kateista. Retkeni aikana nain vahan Intiaa, paikallisia ihmisia ja kavin pienessa paikallisessa kahvilakaupassa syomassa palan hedelmakakkua. Se maistui ihan joululta ja sai minut hymyilemaan. Muutenkin kavelyretkeni aikana minulle tuli todella hyva olo. Oli ihanaa erkaantua hetkeksi kaikesta auringosta ja rannan halinasta. Minulle tuli myos hieman syyllinen olo, kun en ollut ottanut itselleni yopaikkaa kaupungista vaan rannan lahelta kielekkaalta. Illalla kuitenkin huoneeni parvekkeella istuessani, palmuja, lintuja ja jonkun rahnaista takapihaa katsellessani olin tyytyvainen, etta yopaikkani oli kielekkeen puolella, rauhallisessa paikassa ilman kaupungin autojen aania. Joskus ennen nukahtamista, voin kuulla lintujen lisaksi myos meren kohinan, jos ulkona on tarpeeksi hiljaista.

Kavelyretkellani loysin myos ihan hotellini lahelta pienen paikallisen ravintolan, katukeittion. Keittiota pyorittaa eras vanhempi nainen, jolla on pitkat, kiharat, harmaat hiukset. Kaikki kaasuliedet ja kiviuunit ovat avoimesti esilla, ja valilla olen saanut nahda, kuinka han laittaa ruokaa. Ensimmaisella kerralla keittiossa syodessani sain ruoaksi riisia ja intialaisia kastikkeita. Muina paivina olen mennyt hieman myohemmin syomaan paivan lampiman ateriani kuin normaalisti, joten tarjolla on ollut erilaisia intialaisia lattyleipia, juureskastiketta ja moneen kertaab vaahdotettua chaita, intialaista maitomausteteeta. Juureskastike on maistunut hieman suomalaiselta karjalanpaistilta, mutta kasvisversiolta. Aika kotoisaa.

Ensimmaisella kerralla leipia ja kastiketta saadessani en ollut taysin varma, miten ne tulee syoda, koska en saanut lusikkaa tai mitaan muitakaan ruokailuvalineita. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin syoda kasin. Nyt neljan paivan jalkeen kasilla syominen alkaa jo sujua ilman suurempia ongelmia, vaikka en olekkaan taysin varma, kaytanko kasiani aivan oikein. Viela en ole saanut kasillasyomisestani minkaanlaisia vatsanvaanteita. Onneksi.

Keskiviikkoa-aamuna minulle sattui pieni onnettomuus, kun kavin meressa uimassa: en kerennyt juosta tarpeeksi rannalle karkuun isoa aaltoa, joten se sieppasi minut ja pyoritti minut suoraan pohjalle. Leukani aukesi ja joudun lahtemaan sairaalaan ommeltavaksi. En tieda, kuinka monta tikkia sain, mutta kaiken pitaisi nyt olla ihan kunnossa. Olen kaynyt sairaalassa vaihtamassa siteita pari kertaa ja saanut kaikenlaisia pillereita ja antibiootteja tulehduksenestoa varten. Viela ainakaan haavan ei pitaisia olla tulehtunut, mutta ei naista helteista koskaan tieda. Ensi keskiviikkona kayn jossakin sairaalassa poistattamassa tikit. Onneksi jatkoin vakutuustani viela kuukaudella.

Uudenvuoden aattona minulla oli siis leuka paketissa ja juhlafiilis kateissa. Menin kuitenkin illalla katsomaan kielekkeen ravintoloihin, olisiko jossakin jotain sapinaa meneillaan. En halunnut, etta vuodenvaihde menisi kokonaan ohi pelkastaan nukkuen. Kaikkialla oli kuitenkin kovin hiljaista, joten menin vain johonkin paikkaan juomaan yhden mangolassin ja katselemaan, jos ohi kulkisi joku muukin yksinainen seuraa kaipaava. Ketaan yksinaista ei kuitenkaan nakynyt, mutta vahan ennen kuin olin jo lahdossa nukkumaan seuraani liittyi sveitsilais-intialais-pariskunta, jonka olin paivaa aikaisemmin tavannut rannalla. He pelastivat aattoni. Nauroimme paljon ja kavimme tanssimassa livebandien tahtiin parissa eri ravintolassa. Vasta yhden jalkeen lopetin rattoisan iltani ja menin nukkumaan.

Perjantaina en halunnut enaa menna kuuntelemaan merta lahimmalle rannalle, jossa oli lahes kaikki, vaan lahdin kavelemaan rannikon kieleketta pitkin pohjoiseen kohti kalastajakakylia. Jo vajaan 15 minuutin kavelyn jalkeen loysin lahes yksinaisen rannan. Rannalla oli vain minun lisaksi rapuja, pari muuta auringossa makoilijaa ja muutama ohi juokseva lenkkeilija. Kivien luolta loysin itselleni sopivan kolon, jossa en kuullut muiden makailijoiden aania. Kuulin vain meren valtavan kohinan ja palmujen pienen suhinan. Kaikista isompien aaltojen kohdalla silmat suljettuina aallot tuntuivat niin isoilta, etta saatoin luulla niiden pyyhaltavan ylitseni kiville saakka. Perjantaina meri oli kuitenkin minulle armollinen, eika tullut muuta kuin kerran hipaisemaan sharonilla loikoilevia varpaitani. Lahes kaikissa muissa kohti rantaa aallot nousivat minuakin ylemmaksi kiville saakka.

Tanaan en ole tehnyt mitaan erikoista. Herasin aikasin, kavin kavellen sairaalassa, luin Bukowskia ja yritin makoilla rannalla tuloksetta. Oli liian kuuma, enka kestanyt. Hiekkaa oli kaikkialla ja olin hiesta taysin marka. Parin tunnin tuskailun jalkeen menin hotellille takaisin ja kavin suihkussa pesemassa kaiken hiekan pois. Luulen, etta minulla olisi vielakin hiekkaa kaikkialla. Tuntuu ainakin silta. Yolla sankyni varmaan vain kahisee.

Huomenaamulla lahden junalla Kochiin. Aiti, isa ja Taneli saapuvat aamuyosta Mumbayhin ja lentavat viela saman paivan aikana Kochiin luokseni. Ihanaa, illalla me naemme. Enaa vain vuorokausi jaljella. Uskomatonta. En taysin pysty viela kasittamaan, etta oikeasti naen Tanelin, isin ja aidin huomenna. Yhteinen Intiamme on aina tuntunut niin kaukaiselta, etta nyt en pysty tajuamaan sen huomenna olevan jo todellisuutta. Ihanaa.

Minulla on viime aikoina ollut niin ikava, etta en ole oikein taysin pysty nauttia yksinolostani Intiassa. Tama kaikki on tuntunut joltakin valiavaiheelta, ohimenevalta horrokselta. Ja kohta olen taas Suomessa. Uskomatonta. Sitakaan en pysty viela taysin kasittamaan. Huomenna naen perheeni ja kahden viikon paasta taas kaikki muut rakkaani. Kummallista. Kohta voin jutella muidenkin kuin vain Saanan tai vieraiden ihmisten kanssa. Kohta koko matkani on ohi ja alan taas elamaan Suomessa omaa arkeani. Minkakohanlaista se tulee olemaan?

Niin kummallista. Yli kolme kuukautta sitten oli Suomessa, yli kolme kuukautta olen ollut Aasiassa ja viela kaksi viikkoa jaljella. Sitten olen taas Suomessa ja kaikki on taas ennallaan tai jotakin sinne pain. Elama ja maailma on vaan joskus niin kummallita. Elama on niin kummallista.

Luulen, etta en tule enaa kirjoittamaan blogiani taman kerran jalkeen. En halua tuhlata yhteista aikaani perheeni kanssa koneelle istumiseen. Kaikki, mita seuraavan kahden viikon aikana tulee tapahtumaan, voin kertoa kaikille suullisesti kasvotusten tai kasvottamana puhelimessa.

Tassa oli matkanani, minun ensimmainen pitka matkani. Tassa oli minun matkani Saanan kanssa Venajan halki Mongolian ja Kiinan kautta junalla Vietnamiin, matka Vietnamista Kambodtzan lapi Bangkokkiin. Menimme Bangkokkiin asti pelkastaan maata pitkin junilla, busseilla, jokilaivoilla ja kavellen. Aika ekologista.

Kiitoksia kaikille, jotka ovat jaksaneet olla kaikki kolme-nelja kuukautta matkassani tukena lukemalla blogiani, lahettamalla viesteja ja lentosuukkoja. Taman matkan aikana tajusin ystavien ja sukulaisten olevan minulle erittain tarkeita. Kiitoksia. Kohta taas naemme.

Ja kiitos Saana, etta lahdit minun matkaani Aasiaan. Ihanaa, etta me teimme taman matkan! Tama oli ihanaa.

Kaytiin Bangkokissa myos elokuvissa katsomassa Twilight. Ennen elokuvan alkamista screenilta tuli kansallislaulun soinnuttama ylistysvideo Thaimaan kunkulle. Kaikki nousivat videon ajaksi ylos seisomaan. Eikos Suomeenkin voitais kehitella joku vastaava systeemi Tarjalle tai Matille? Se olis aiak kornia.

:)

Enaa en yhtaan ihmettele, miksi niin moni ihminen menee Thaimaaseen lomalle. Maahan on aivan hurmaava, ihmiset ystavallisia ja hymyilevia, ruoka hyvaa ja halpaa ja ilmasto mita viehattavin. Olin todella yllattynyt. Luulin koko maata pelkaksi turistirysaksi, mutta eihan se sita ollutkaan. Turistisuus on edennyt Thaimaassa jo siihen pisteeseen, etta nykyaan se elaa jo taysin omaa elamaa omalla painollaan paikallisten kanssa. Paikallisten ja turistien elama kulkee sulavasti yhdessa toisiaan auttaen. Pidin Thaimaasta jo heti ensimmaisista tunneista lahtien.

Pari ensimmaista paivaa Bangkokissa vietimme Pawliinan , thaimaalaisen tyton, jonka tapasimme Mongoliassa, ja Jussin, jonka naimme matkallamme kaikissa maissa, joissa kavimme paitsi Kambodtzassa. Pawliina (en tieda miten nimi oikeasti kirjoitetaan) naytti meille pienia paikkoja Bangkokista. Kavimme Bangkokin yliopistolla, sairaala-alueen kaarmefarmilla, yhtena paivana syomassa yliopiston ruokalassa, katselimme mielettomia ostoskeskusten jouluvalovieritelmia ( en ole koskaan nayhnyt mitaan vastaavaa!!! ja thaimaalaiset eivat edes vieta joulua), nousimme hissilla Bangkokin korkeimman rakennuksen huipulla ja ensimmaisena iltana pyorahdimme taksilla Thaimaan China Townissa etsimassa hyonteisia illalliseksi. Ei loydetty muuta kuin eras Pawliinan kaveri, joka on kuulemme koko Bangkokin coolein tyyppi.


Kaarmefarmi ei ollut ihan tavallinen nahtavyys-farmi, vaan se oli sairaalaan oma farmi, jossa he kasvattivat kaarmeita ja tekivat niiden myrkyista laakkeita. Laaketieteen opiskelijat kayvat farmilla usein opiskelemassa erilaisia tarkeita asioita kaarmeista ja niiden puremista. Farmilla naimme myos pienen kaarme-esittely-shown, jonka jalkeen kaikki halukkaan saivat silittaa elavan kaarmeen nahkaa tai kokeilla kaarmetta hartioillaan. Kaarmeet ovat yllattavan vahvan ja itsepaisen tuntuisia elaimia. Saana ei meinaltanut uskaltaa kokeilla, Jussi ei edes tullut koko farmille kaarmefobiansa takia.

Bangkokista teimme Saanan kanssa kaksi pienta retkea ymparilla oleviin paikkoihin. Kavimme Auyttayalla ja Pattayalla kokeilemassa, milta rannalla makoilu tuntuu. Se oli ensimmainen kerta koko matkamme aikana, kun kavimme kunnolla rannalla ja otimme aurinkoa. Se oli myos koko elamani enasimmaine kerta, kun kavin jollakin isolla aurinkorannalla. En ole koskaan aikaisemmin nahnyt niin paljon aurinkotuoleja tai -varjoja. Enka myoskaan niin paljon prostituutioita. Niita oli Pattayan maineen mukaisestikin kaikkialla, vaikka muuten paikka ei ollut niin paha kuin kuvittelin. Hieman vanhanaikainen ja kuolemaan pain kaantyva kaupunki. En nahnyt yhtaan suomalaisia.

Pattayalla tein klassisen lansimmaalaisen virheen ja paloin. Etelan aurinkoon tottumattomana en tajunnut laittaa aurinkorasvaa tarpeeksi ajoissa aurinkoa saamattomiin kehoni kohtiin. Aluksi luulin, etta paloni oli vain pelkkaa punostusta ja kipua, mutta parin paivan paasta huomasin mahani olevan taynna vesirakkuloita. Vesirakkuloiden jalkeen iho lahti kuoriutumaan. Nyt se on jo kuitenkin ihan normaalin nakoinen, mutta aurinkoa en mahalleni enaa taman matkan aikana aijo nayttaa.

Auyttayalle menimme pariksi paivaksi hieman onnenkaupalla liikkeelle pelkat pikkureput mukana. Olimme saaneet Jussilta vihia, etta siella oli silla viikolla meneillaan jotkut festarit, joissa oli paljon thaimaalaista ruokaa ja perintesia musiikki- ja tanssiesityksia. Olimme saaneet myos Jussilta pienen kartan, jonka avulla osaisimme suunnilleen suunnistaa juna-asemalta jonnekin pain kaupunkia. Muuta emme koko paikasta tienneet, emmeka mistaan muustakaan, mutta silti lahdimme vain liikkeelle. Valilla on kiva kokeilla tietamatonta, tajunnanvirran mukana matkustamista.

Kaikki meni kuitenkin Ayuttayalle erittain hyvin ja sulavasti. Ensimmaisena paivana tapasimme hotellia etsiessamme brittilaisen Grissin, jonka kanssa lopulta vietimme koko Ayuttaya-aikamme. Han oli tullut kiertelemaan Tahimaata pariksi viikoksi. Hotelli, jossa yovyimme oli joen rannalla oleva vanha, perinteinen thaimaalainen talo. Seinat olivat puuta ja huoneet maan ylapuolella parrujen varassa. Hotellinkaytaville oli laitettu koristeeksi vanhoja esineita ja tauluja.

Festareilla meille oli sellainen periaate, etta kaikkea, mita tekee mieli maistaa on maistettava. Thaimaalaisilla on niin paljon kaikkia mielenkiintoisia ja erikoisia ruokia. Kahden paivan aikana maistoin sokerilla maustettuja paistettuja nuudeleita, marengin tapaisia leivospikkuleipia, hyytelocrappeja, kuivattua tamariinia ja lootusta, kotitekoista riisijaateloa, jonka seassa oli maissitahkia, jack-hedelmaa riisitaytteella, hoyrytettya maissia ja kaikkea muuta herkullista ja makuhermoja kutkuttavaa. Ensimmaisena iltana ostimme meille pussillisen erilaisia hyinteisia: matoja, heinasirkkoja, ampiaisia ja muita pienia otokoita. En pystynyt maistamaan kuin yhden sirkan ja kaksi erilaista matoa. Hyonteiset olivat niin lihaisan ja jauhoisen oloisia, etta se ei oikein mielyttanyt minua.

Festareiden lisaksi kavimme tutustumassa muutamaan Ayuttayan historialliseen temppeliin ja raunioihin. Yhdella raunioalueella oli valkoinen puu, jonka juurissa lepasi valkoiset buddhan kasvot.

Viimeinen Bangkok-paivamme ja samalla viimeinen yhteinen matkapaivamme oli meidan turisti-Bangkok -paivamme. Menimme aamupaivasta skytrainilla joelle, otimme sielta veneen ja nousimme jokea pitkin ylos Wat Pho -temppelille. Temppelissa oli Bangkokin suurin makaava buddha ja olin luvannut Jarille, etta mennemme katsomaan sita, koska han ei viimeksi Bangkokissa kaydessaan kaynyt sita katsomassa. Taksikuskihuijauksia tai jotakin...

Wat Pho oli erittain kaunis temppeli. Kaikkia rakennukset nayttivat sateilevan kullasta ja timanteista auringonpaisteessa. Jokainen seina, portti ja hauta oli koristelu viimeista yksityiskohtaa myoten keraamisilla kukkasilla, peileilla, paljeteilla ja vareilla. Porttien edessa oli myos usein molemmilla puolin kaksi sotilaspatsasta vartioimassa sisaantulijoita. Patsaat olivat hyvin kiinalaishenkiset. Ja tietenkin makaavabuddha oli massiivinen, koko tilan tayttava, mutta ei suuresti muista nakemistamme buddhista poikkeava.

Loppujen lopuksi en ollut Thaimaassa kuin reilun viikon. En hakenutkaan itselleni uutta passia, koska sen toimitusaika olisi ollut aivan liian pitka, eika maassaoloaikani olisi riittanyt siihen. Marraskuun puolessa valissa maitse Thaimaaseen tulevien matkustajien viisumivapaa maassaoloaika oli muutettu kuukaudesta kahdeksi viikoksi. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin yrittaa saada Intian viisumi rikkinaiseen passiini. Kiitoksia Suomen ulkoministeriolle ja sen nettisivujen ajantasaisuudelle.

Perjantaina, kun menin hakemaan viisumiani, olin aivan varma, etta en saisi sita. Minua jannitti niin paljon, etta olin melkein pyortya. Hieman ennen minun vuoroani mieleni teki vain lahtea juoksemaan pois itkien, mutta kokosin itseni ja menin rauhallisesti luukulle omalla vuorollani. Minua ei ollut pitkaan aikaan jannittanyt niin paljoa, kuin sina perjantaina. En tieda, mita minun olisi pitanyt tehda, jos en olisi saanut viisumia. Olisin varmaan lahtenyt Suomeen takaisin tai jotain. Sain kuitenkin viisumini Intiaan ilman mitana ongelmia ja nyt olen taalla. Passini saatua olin erittain helppottunut. Suuri murhe haihtui mielestani.

Kambodtza ei ihan hirveasti poikennut Vietnamista. Vahan kuin Suomesta olisi mennyt Ruotsiin tai toisinpain. Kambodtza oli selvasti koyhempi maa kuinVietnam, kerjalaisia ja kodittomia oli kaikkialla, mutta arkkitehtuuriltaan se oli paljon rikkaampi ja varikkaampi. Rakennukset olivat taynna keltaista, punaista, kimaltavaa kultaa ja vihreaa. Perinteisessa akrkkitehtuurissa oli paljon yhtelaisyyksia Thaimaan arkkitehtuurin kanssa. Kambodtza oli erittain varikas ja vehrea maa. Palmuja oli kaikkialla, ihmiset hymyilivat ja olivat ihonvariltaan aika tummia. Iloisuus on mielestani hyva sana kuvaamaan Kambodtzaa.

Taman halusin viela kertoa Kambodtzasta. Ja sen, etta Phnom Penhissa yhdessa puistossa oli paljon villeja punapersepaviaaneja. Yksi heista yritti hyokata saarieni kimppuun. Hyokkaysyrityksen jalkeen kiersin taman ja muutkin apinayksilot erittain kaukaa nopeasti juosten. Apinoilla on teravat ja pelottavat hampaat kun he irvistavat.

HYVAAA UUDENLAISTA UUTTAVUOTTA KAIKILLE JA KAIKENLAISILLE!
Toivottavasti naitte paljon raketteja. Minulta jai tana vuonna raketit nakematta, koska olin vuoden vaihtuessa vessassa pissalla.

Olen huomannut, etta olen alitajuntaisesti valtellyt Kambodtza-viikostamme kirjoittamista. Se tuntuu jo nyt kaukaiselta, etta enaa ei huvittaisi edes kirjoittaa siita. Pelkaan, etta kone deletoi taas kerran taas kaiken. Uhmaan nyt kuinetenkin onneani ja omaa mielihyvaani ja yritan onnistua kirjoittamaan ymparipyoreen Kambodtzan, jotta koko maa ei taysin katoaisi suvantoon. Saano voi kommenteillaan taydentaa, jos unohdan jotain olennaista tai mielta jarisyttavaa. Joo, jooko?

Kambodtza-viikkomme aikana saimme mielestani aika hyvan ja kattavan kuvan maan historiasta ja kulttuurista kaymalla Phnom Penhissa Kuninkaan paltsialueella, punakmeerien teloituskentalle ja vankilassa ja Siem Reapissa muinaisessa Angkor-temppelikaupungissa, mutta tavallisten ihmisten elaman nakeminen ja tajuaminen jai tylsasti hieman vahemmalle. Jos olisi pystynyt olemaan maassa pari paivaa kauemmin, olisi paassyt kaymaan myos maaseudulla ja nahnyt paremmin ihmisten jokapaivaista elamaa nyky-Kambodtzassa. Nyt Kambodtzamme rajoittui vain perus nahtavyyksiin ja travellaajien ghetoissa asumiseen. Kambodtza oli aikamoinen ghetto, travellaajien mekka! Kokemus sinaansa...

Punakmeerien teloistusalua, kuoleman kentta, oli vankilan kanssa aika vaikuttava paikka. Vaikka kentalla ei varsinaisesti ollut muuta kuin umpinaisia joukkohautoja, vihreata nurmea ja puita, oli tunnelma alueella painostava ja sisalle ihmiseen tunkeutuva. Oli todella vaikeata kasittaa, etta niista kaikista veritoista oli vasta kolmekymmenta vuotta ja oikeasti joku on tehnyt sen kaiken: hakannut lapsia vasten puuta, kiduttanut viattomia, silpinnut kasia ja leikannut naisilta paita pois. Se ei ollut mitaan elokuvaa, vaan taytta totta. Valilla kentalle tuotiin paivan aikana niin paljon tapettavia, etta niita kaikkia ei edes keretty tappamaan saman paivan aikana. Kentalla hiljaa kavellessani mietin, minkalainen huuto, kiljunta ja haju alueella on joskus ollut yota paivaa. Miten ne kaikki ihmiset ovat pystyneet sietamaan sita kaikkea?

Siem Reapissa meilla oli taas kerran kohtalo ja sattuma mukana matkassamme. Olimme jo perjantaina menossa Angkoriin, kunnes portilla tajusimme kellon olevan jo niin paljon, etta emme ehka kerkeasi kiertamaan saman paivan aikana koko aluetta. Olimme heranneet liian myohaan, koska kumpikaan meista ei ollut muistanut laittanut heratyskelloa soimaan, ja pyorailleet liian kaun ympariinsa eksyneina. Sisaanpaasy oli 20 $, joten paatimme sirtaa vierailun seuraavalle paivalle, jotta paaisimme nauttimaan alueesta koko rahalla.

Angorin sijaan menimme perjantaina Uima-allas-joulubileisiin. Olin saanut tietoa juhlista yhdelta austraaliaiselta, joka oli Phnom Phenissa tullut sattumalta juttelemaan yhtena iltana kanssani. Han oli myos ihan sattumalta Siem Reapissa kanssamme samassa hostellissa ja kutsui meidat juhliin. Perjantaina meilla ei ollut hirvean juhlallinen fiilis kaikissa rahnaisissa vaatteissamme, joten menimme juhliin vain, koksa meilla ei ollut oikein muutakaan tekemista. Olimme kaantya viela takaisin uima-altaan ovella, mutta joku voima veti meidat sisalle saakka.

Juhlat osottautuivat oikein hauskoiksi ja kivan pieniksi. Pienen juttelen jalkeen muiden vieraiden kanssa selvisi, etta meidan lisaksi paikalla oli myos nelja muuta suomalaista ja loput olivat autsraalialaisia. Uima-altaan omistaja oli sita mielta, etta Suomi oli nyt tyhja. Yksi suomalaisista, Teemu oli vaihdossa Bangkokissa ja nyt lomalla Kambodtzassa. Han oli myos menossa lauantaina Angkoriin, joten paatimme lahtea sinne kolmisin. Teemu oli myos aikeissa palata Thaimaasta Suomeen Siperian junalla, joten kerroimme hanelle kaikkea mahdollista junasta.
Mita sattumaa. Maailma on niin pieni.

Launatai-paivamme Angkorissa oli yksi matkamme onnistuneimmista paivista. Lahdimme heti aamusta aikaisin pyorilla liikkeelle, kavimme ostamassa torilta aamiaista ja soimme aamiasen vasta kaupungin sisalla yhden raunion juurella. Paiva oli kuuma, mutta pyoraillessa pieni tuulenvire piti mielen virkeana koko pitkan paivan ajan. Pyoramatkojen aikana juttelimme kaikenlaista, naimme Kambodtzalaista maaseutua ja norsuja. Teemun kanssa paivasta tuli paljon leppoisampi kuin mita se olisi ollut, jos olisimme olleet vain Saanan kanssa kahdestaan. Teemu ja Saana olivat vuoritellen valilla opattaita ja kertoivat LP:n avulla jotakin mielenkiintoista raunioista ja seinamaalauksista.

Paivamme meni niin hyvin putkeen, etta kerkesimme nahda kaiken, minka halusimmekin. Aurinko alkoi laskea vasta , kun lahdimme pyorailemaan takaisin Siem Reaopiin. Paivan aikana naimme Angkor Watin naamatornit, koko kaupungin paasisaankaynnin, munkkeja, elefanttipilareita, raunioituneita torneja, viidakon syoman vanhan temppelin, Lara Crof-elokuvassa olleen puun ja Madventuresta tutun, enaa ei niin salaisen viidakkoraunio-temppelin. Parissa pienemmissa temppeleissa emme kerenneet kaymaan, mutta luulen, etta ne eivat olisi paljoakaan poikennut muista raunioista.

Onnistuneen paivan paatteeksi menimme kolmisin maistamaan kadulle paistettua kaarmetta. Se maistui samalta kuin paistettu silakka, mutta oli paljon luisempi ja ruotoisempi. Kaarmeessa ei ollut paljoakaan syotavaa, mutta ihan riittavasti maistiaisiksi kolmelle.

Ah, nyt lopetan, teksti alkaa puuroutua. Tama oli Kambodtzamme. Sovitaan niin. Saana voi taydennella, jos huvittaa. En jaksa enaa.

Nyt olen yksin matkassa. Saana lensi viime tiistaina jouluksi takaisin kotiin ja mina Intiaan. Aluksi oli erittain haikea tunnelma, varsinkin kun en paasyt jouluksi takaisin rakkaimpieni luokse, mutta nyt olo ei ole enaa yhtaan maassa. Yksin matkustaminen on yllattavan kiintoisaa ja helppoa, ja kohta naen taas oman rakkaan perheeni. Lasken jo paivia, milloin Taneli, iska ja aiti saapuvat Intiaan. Viisi viela jaljella ja kuudennen paivan illalla olemme taas yhdessa, ensi sunnuntaina myohaan illalla. Ajatus saa minut hymyilemaan leveasti.

Intia on aivan ihmeellinen ja ihana maa. Vaikka en ole vasta nahnyt kuin kehittyneet Mumbain ja rikkaan Keralan Varkalan, olen jo aivan myyty. Tama maa on taysin minua varten. Ihanaa musiikkia, paatonta menoa, kauniita vaatteita, kauniita taloja, kasvisruokaa, vareja, kuumuuttaa, sietamatonta kuumuutta ja kauniita, minulle mielenkiintoisia maisemia. Miksi en ole eksynyt tanne koskaan aikaisemmin? Missa mina olen oikein ollut? Intia on taivaani. Tanne mina tulen tulemaan aina vain uudestaan ja uudestaan. Ahhh, tama on jotain niin minua ja kaikkea taivaallista.

Oli hieman vahalla, etta en myohastynyt lennoltani Mumbayhin. Jet Airwayn sivuilla oli lukenut vaaran lentokentan nimi, joten isan ohjeita noudattaen, menin ensiksi vaaralle kentalle. Onneksi olin kuitenkin varannut kaikkeen hyvin aikaa, joten aamuinen Bangkokin ympariajo ei ollut liian kohtalokas ja tukala. Jouduin kuitenkin maksamaan matkasta tuplahinnan, koska kilometreja tuli niin tuplasti enemman. Samoin aikaa voittaaksemme, taksikuski joutui ajamaan skylinjoja pitkin, jotaka olivat maksullisia. Kerkesin kuitenkin ja kerkesin myos ostamaan taxfreesta itselleni uuden rasvan ja kuivattuja thaimaalaisia hedelmia.

Lentomatka Bangkokista Mumbayhin kesti nelja tuntia ja oli taynna kaikenlaista luksusta. Kun kone lahti liikkeelle, lentoemannat toivat kaikille tarjottimella ja pinseteilla kuumat pyyhkeet kasienpesua varten ja isot menuet. Lennolla meille tarjoiltiin aamupala, joka oli minun mittakaavassani enemman kuin aamupala. Se oli pikemminkin aamiainen, paivallinen ja iltapala. Tarjottimella oli hedelmasalaattia, oikea ( Saana se oli todellakin oikea!) croissantti hilloineen, soijamaitotrippi, tuoremehu, vetta, teeta ja jokainen sai viela taman kaiken lisaksi valita kolmesta eri vaihtoehdosta lampiman aamupala-annoksen. Otin intialaisia papuja, riisia ja tulisia kastikkeita.

En meinannut millaan saada kaikkia ruokia syodyksi siina ajassa kuin olisi pitanut. Lentoemanta kavi kolmesti kurkkimassa muiden tarjottimien keraamisen jalkeen, olinko jo syonyt. Lopulta luovutin ja jatin osan syomatta, enka nautiskellut koko neljaa tuntia luksusruoilla. Soijamaidon pistin after mintin kanssa reppuuni iltapalaksi.

Jokaiselle matkustajalla oli oma televisio, josta pystyi vapaasti valitsemaan, mita haluaisi katsoa. Tarjolla oli paljon erilaisia elokuvia, niin lansimaalaisia, lasten kuin bollywood, tv-sarjoja, uutisia ja musiikkivideoita. Olin epaeksootiinen ja valitisin Mamma Mian, vaikka Jari on joskus haukkunut sen minulle huonoksi. Valintani oli kuintenkin juuri oikea pieneen masennuksen alaiseen tilaani. Mamma Mia sai minut nauramaan ja nauttimaan lennosta. Itseasiassa se oli myos aika hyva, huumorilla tehty. Kaikilla nayttelijoilla oli hyva energia ja kemia lapi koko elokuvan, mita oli ihanan katsella. Valilla on hyva nahda teoksia, joissa prosessi on lopputuolosta tarkeampi paamaara. Luulen, etta aiti sina tykkaisit Mamma Miasta. Siina oli jotain sinua ja hymyasi.

Mumbayn kentalle paastyani olin hieman pihalla, mita minun pitaisi oikein tehda. Jos olisin ollut yhtaan enemman nukuksissa, olisin varmaan joutunut Lontooseen. Koneestani lahti suuri joukko ihmisia jatkolennolla sinne. Kentan ulkopuolella edestakaisin kaveltyani tapasin yhden miehen, joka oli myos matkalla samalle juna-asemalla kuin minakin, joten otimme yhteisen taksin asemalle. Asemalla ohikulkijat tulivat heti kyselemaan, mita etsin ja attoivat minua loytamaan oikean paikan, josta pystyin ostamaan itselleni matkalipun toiselle juna-asemalle. Yksi mies varoitti myos minua, etta lipunmyyjilla on paha tapa rahastaa ulkomaalaisilta enemman.

Kun olin illalla kuuden aikoihin viimein paassyt haluamaani yopaikkaan, oli minulla taskussani jo junalippu eteenpain ja kasa intialaisten miesten puhelinnumeroita ja sahkopostiosoitteita. Voisin tehda niista kaikista pienen kuvakollaasin, jos huvittaisi. Tama on kylla taas yksi miesten tayttama maa. Todella kummallista. Ja kaikki haluaa aina nahda uudestaan. Just joo. Onneksi kaikki ovat kuitenkin tahan mennessa olleet erittain ystavallisia ja kohtelijaita ja halunneet myos vain auttaa.

Ekat paivat Mumbayssa otin todella rauhallisesti. En tiennyt oikein, mita haluaisin tehda, joten kavelin vain hotellin lahi alueella ympariinsa hymyillen ja nauttien Intiasta. Loysin yhden sataman joka naytti ihan Kauppatorilta. Kuvittelin, etta kaikki laivat olivat matkalla Suomenlinnaan. Valilla oli niin kuuma, etta en voinut muuta kuin makaa hostellin dormissa omalla sangyllani.

Jouluaattoni meni siis taysin epajouluisissa tunnelmissa. En oikeastaan edes miettinyt koko joulua jouluaattona enaa, koska yksin maailmalla sita olisi ollut ihan tylsa viettaaa. Paatin hypata koko joulun ylitse. Olin miettinyt ja murehtinut sita jo aivan liikaa etukateen, vaikka itsehahan paatin, etta en palaa jouluksi takasin kotiin. Se olisi ollut edestakas lentojen kanssa liian raskasta. Tama joulu oli minun Saiturin jouluni. Ensi joulu tuntuu varmasti taas ihmeelliselta ja nousee aivan omaan valoonsa. Luulen, etta tana jouluna loysin taas joulun taian sydameeni. Se oli jo ollut pari vuotta kadoksissa.

Jouluaattona tein kuitenkin jotain jannaa ja menin illalla elokuviin katsomaan uusimman Bollywood-hitin. Se oli joku plaaplalallalaa ja jodi. En oikeastaan tieda, mutta se oli erittain hauska. Samoin oli kivaa nahda intialaisten elokuvateatterikayttaytymista. He nauroivat, taputtivat ja keskustelivat avoimesti ja keskella kolmen tunnin elokuvaa oli vessatauko. Ennen kuin elokuva alkoi, kaikki nousivat ylos seisomaan ja skriinille ilmestyi heiluva Intian lippu ja kovaaanisista soi kansallislaulu.

Joulupaivana ja viime perjantaina oli avustamassa kahdessa eri Bollywood-elokuvassa. Eras mies tuli vain kadulla kysymaan, olinko kiinnostunut ja olinhan mina. Tarksitin kuintenkin etukateen, etta homma ei ollut mitaan huijausta. Ensimmainen elokuva oli Veer , joka kuvasi erasta rakkasutariinaa eri luokkien valilla Britannian vallan aikana. Minun tehtavani oli olla oppilas kuninkaallisesta perheesta, joten istuin vain tuolilla, hikoilin kuumassa villaisessa koulupuvussa ja taputin valilla kasiani.

Perjantaina paasin tanssimaan lyhyessa paljettimekossa ja korkokengissa jollekin hiphpoclubille Kites-elokuvan kuvauksissa. Hame oli niin lyhyt, etta en voinut istua kunnolla koko paivana ja jalkani turposivat elefantin kokoisiksi. Luulen, etta jossain vaiheessa paivaa minut ehka sekoitettiiin venalaisiin tanssityttoihin, koska minut aina pistettiin heidan kanssa samaan riviin.

Elokuvissa ekstrana oleminen ei ollut mitaan niin hohdokasta kuin saattaisi kuvitella. Se oli rankkaa tyota taynna odotusta ja uudestaan ja uudestaan lyhyiden ottoen ottamista. Olin kuitenkin kahdesti, koska ei minulla ollut muutakaan tekemista, sain ilmaista ruokaa, 500 rupeeta ja minusta oli kiintoisaa seurata, miten elokuvia tehdaan. Oli myos hyva tehda valilla jotain muutakin , kuin vain kierrella nahtavyyksissa ja temppeleissa.

Kaikista kivointa paivissa oli uusiin ihmisiin tutustuminen. Ensimmaisena paivana meita oli aika suuri joukko samasta hostellista, ruotsalaisia, saksalaisia ja austraalialasia. Yksi austraaliainen tiesi kaikkea Suomesta ja rakasti karjalanpiirakoita, koska lukiossa hanen hyva kaverinsa oli ollut Suomesta. Poika toi mieleeni eleillaan ja nenallaan Sannin, vaikka olikin poika. Kuvausten aikana istuin yhden afganistanilaisen pojan vieressa. Han opiskeli talla hetkella ekonomiaa Intiassa ja tiesi kaiken Bollywoodista ja sen nayttelijoista. Han selitti minulle ummet ja lammet kaikista uusista ja vanhoista tahdista, kuka oli Bollywoodin kuningas ja kuka kuningatar. Olin hieman nolona, kun en tiennyt mitaan. Olen vain nahnyt kaksi elokuvaa.

Launantaina ennen junanilahtoa myohastyin pakkaamisen ja respan hitauden takia hostellin ilmaiselta aamupalalta. Yhdeltatoista menin katsomaan paikallista nykytaidetta eraassa galleiassa ja kavin chailla eraan lukioaikaisen ystavani Nellan ja hanen kaverinsa kanssa. He olivat juuri saapuneet takaisin Mumbayhin ja olivat lentamassa seuraavana paivana takaisin Suomeen. He olivat kierrelleet ympari Intiaa reilut kaksi kuukautta. Oli todella epatodellsista tavata jotakin kaveria yllattaen sattumalta jossakin pain maailmaa ilman mitaan sen suurempaa syyta. En aivan kasittanyt, missa olimme.

Intian sleeper-junaluokka oli lahes samanlainen kuin Venajan plastkartny, mutta likaisempi, sankyja oli kolme paallekain, emmeka saaneet lisapatjaa, peittoja, tyynyja tai lakanoita. Kaikilla piti olla omat nukkumisvalineet mukana. Yolla junassa oli hieman vetoisaa, joten pelkalla sillkipussilla ei tarjennut. Ensimmaisena yona hereillain moneen otteeseen, seuraava laiton kaksi pitkahihaista, kaikki huivit, sukat ja pitkat housut paalleni, jotta tarkenisin paremmin.

Junamatka Mumbayssa Keralan Varkalaan kesti 31 tuntia eli kaksi yota ja 1,5 paivaa. Minun kanssani samassa avoimessa loossissa nukkui eras lapsiperhe. Perheen tytot kurkkivat minua koko ajan ja hymyilivat, jos katseemme kohtasivat. Muuten he hyppivat, soivat ja pyorivat ympariinsa vaunun muiden lasten kanssa. Perhe antoi minulle aamulla aamupalaksi Hanoin vihrean, hedelman, ja auttoi aina minua tilamaan ruoan junan keittiosta, kun tarjoilijat tulivat ottamaan tilauksia vastaan.

Tana aamuna saavuin Varkalaan. Tama vaikuttaa ihan kivalta, rauhalliselta ja rentouttavalta paikalta, vaikkakin hieman kalliltaa. Kaduilla ei ole katukeittioita, joten joudun syomaan ravintoloissa ja sesonkiajan takia kaikki hotellit olivat melkein taynna. Halvin, mita loysin oli 300 rupeeta ja vessa ja kylppari ovat ulopuolelle. Suihku ei ole lammin, luulen veden olevan sadevatte, mutta nain kuumassa ilmastossa se ei haittaa. Suihkussa kaydessa on hieman mokkimainen olo, koska suihku on ulkona pienessa kopissa ja vesi menee vain betonilattialle. Tanaan pesin myos vaatteeni viilealla sadevedella amprissa pihalla. Huoneessani on myos mokkimaista tunnelmaa.

Luulen oleva taalla sunnuntaihin saakka. Otan rennosti, makailen rannalla ja nautin meresta ja punaisista kielekkeista. Jokupaiva tulen kirjoittamaan Kambodtzan ja Thaimaan. Tassa oli tahan astinen Intiani. Nyt lahden syomaan omenan parvekkeelleni iltapalaski ja menen nukkumaan.

Viikko sitten sunnuntaina poistuimme Vietnamista jokilaivalla. Vietnamista poistumista ja Kambodtzaan siirtymista oli aluksi todella vaikeata kasittaa. Vietnamissa oli ollut niin kauan, etta siihen maahan oli syntynyt viharakkaus-suhde. Tavallan olisi halunnut jaada, mutta tavallan kaipasi jo jotain uutta. Vietnamissa oli paljon asioita, joista tykkasin, kuten ruoka ja elamisen rytmi ja leppoisuus, mutta siella oli myos paljon asioita, joista en niin pitanyt. Ihmisten kaytos joissakin tilanteissa oli esimerkiksi todella epamielyttavaa. Niilla oli aina jonkunlainen varaus tai ennakko-odotus meidan suhteen, he eivat olleet minusta aina taysin aitoja. Olimme heille myos jollain lailla vain pelkkaa rahaa. Setuntui ikavalta. En usko, etta tulen menemaan Vietnamiin enaa koskaa uudestaa. Maailmassa on niin paljon muutakin nahtavaa ja koettavaa. Ruokaa ja elamaa tulen kuitenkin kylla ikavoimaan ja kaipaamaan kovasti. Niissa oli tunnelmaa ja aitoutta.

Oikeastaan emme Saanan kanssa taysin tieda, mika sai meidat loppujen lopuksi matkustamaan juuri Vietnamiin pariksi kuudeuksi. Ehka siina oli mukana jonkunlaista kohtaloa, jotain suurempaa, jota emme pysty viela kasittamaan. Sinne paasi junalla, ja maitse halusimme matkustaa. En kylla tieda, minne muuallekkaan olisimme menneet. Vietnam tuntui hyvalta ja hyvaahan se oli. Kaunis maa, mutta ehka hieman vanhemmille ihmisille. Suosittelen sita kaikille, jotka haluavat helpolle ja halvalle lomalle. Siella on ihanaa. Ja helppomatkustaa.