Jatkoa edelliseen ja sita edelliseen, jepjep:

Hoi Anin turistivilinasta oli ihanaa paasta lepaamaan pariksi paivaksi Tyynenmeren katveeseen Quy Nhoniin. Hostellimme oli ihan meren vieressa, joten joka ilta ennen nukahtamista pystyin kuulemaan meren kohinan. Mutta muuten ilma oli koko ajan sateinen ja hiostava, joten uimaan emme paasseet. Valilla satoi niin kovaa, etta tuntui kuin tuhat tikkujalkaista norsua olisi juoksenut katola. Joskus meni sahkot. Sade alkoi aina ihan yllattaen ilman minkaanlaisia varoituksia tai hempeita ennakko huomautuksia. Kun vetta alkoi tulla, niin sita myos tuli. Meidan oli pakko ostaa Saanan kanssa isot sadeviitat, jotta housut ja alushousut eivat aina kastuisi litimariksi.

Sateen katselemisen, sita karkuun juoksemisenja markana kavelemisen lisaksi nukuimme Quy Nhonissa pitkaan, luimme kirjoja, kavimme katsomassa valkoista, lootuksen paalla seisovaa, taivaallisen kaunista, 17-metrista buddhaa, annoimme hyttysten syoda jalkamme syopalaisten jaloiksi, istuimme pimealla rannalla ja kavimme pienessa paikallisessa museossa, jossa oli naytilla vahan sita sun tata. Siella oli valokuvia ja esineita Vietnamin sodista, chanpapatsaita, vahan etnisia soittimia ja vaatteita ja vahan pienoismalleja merenelaimista. Kaikkia asioita oli esilla juuri sopivasta, eika yhtaan liikaa. Mielenkiinto ei paassyt missaan vaiheessa herpaantumaan, koska ennen kuin alkoi puuduttaa alkoi jo uusi aihe. Museon ylakerrassa oli viela perinteisesti pieni nayttely Ho Chi Minhista. Nayttelyssa oli myos pienoismalli sedan stillt-talosta, jonka alakerrassa oli akvaario kalaneen. Ei siis enaa epaillystakaan, kuka oli Seta-Hon viimeisten poliittisten paatosten takana hanen viimeisina hallitsijavuosina. Punainen kultakala tietenkin. Naimme kalan ensimmaisne kerran Hanoissa Presidentin palatsilla alkuperaisen talon alakerrassa. Ha, keksittiimpas!

Tultiin tanne Saigoniin viime keskiviikkoaamuna yobussilla Quy Nhonista, joten ollaan oltu taalla nyt nelja paivaa. Enaa ei ole satanut, mutta ilma on ollut joka paiva todella hiostava ja kuuma. En ole koskaan ollut nain etelassa, siksi tama tuntuu valilla hieman sietamattomalta. Kuitenkaan lampoa ei taida olla enampaa kuin 30 astetta tai 40. Hotellihuoneessamme meilla on ilmastointi koko ajan paalla. Ekoina oina laitettiin se viilentamaan huoneemme 24 asteeseen, joten sain nuhan. 28 astettakin tuntuu liian viilealta. En tieda, miten tulen kestamaan talven ja kevaan Suomessa.

Saigon eli Ho Chi Minh tuo mileeni harmaudellaan Moskovan ja piraattimyyjineen Shanghain. Kaikkialla on paljon mopoja, valoja ja asvalttia, varikkaita pintoja ei loydy muualta kuin ihmisten vaatteista. Taalla on kuitenkiin eurooppalaista kodikkuutta. Jos saisin valita, muuttaisinko tanne vai Hanoihin, sanoisin luultavsti, etta tanne, vaikka muuten olen pitanyt enemman Pohjois-Vietnamista kuin Etela. Pidan karuista, mutta moderneista kaupungeista, joissa vanhan kulttuuri ja arkkitehtuuri kulkevat viela hiljaa kasikadekkain kaupunkin muun modernisuuden kanssa. Saigon on myos yhta matala kuin Helsinki, mika lisaa kodikkuutta.

Suuret maailman uskonnot ovat vahingossa muodostuneet Saigonin teemaksemme. Olemme kayneet muslimien moskeijassa, parissa buddhalaisessa pagodassa, katollisessa Notre Damen katetdraalissa ja yhdessa hindutemppelissa. Vietnamin buddhalaisuuden lisaksi olemme kayneet kiinalaisvaikutteisissa pagodoissa. Ne ovat olleet todella hienoja ja ihanan rauhallisia Saigoniin hulluun liikenteeseen verrattuna. Joku paiva joku viela ajaa meidan paallemme.

Emme ole ihan taysin varmoja kuinka kauan aiomme olla viela taalla. Viimeistaan ens viikon perjantaina haluttaisiin lahtea Mekongille, jos vain saan sina paivana Intian viisumini. Olen jo kolmesti kaynyt konsulaatissa, mutta en ole vielkaan saanut papereitani kasittelyyn saakka. Ekalla kerralla konsulaatti oli suljettu, toisella kerralla minulla ei ollut dollareita mukana ja kolmannella minulle selvisi, etta viisumi maksaa 60 eika 16 dollaria, eika minulla ollut tietenkaan tarpeeksi rahaa mukana. Tassahan tama, maanantaina uudestaan. Osaan jo kavella konsulaatille suoraan hotelliltamme.

Emme kuitenkaan ehka jaksa olla taalle perjantaihin saakka, joten saattaa olla, etta tehdaan joku kolmen paivan reissu lahistolle, jos raha vain riittaa. Taalta on vaan niin vaikeata paasta itsenaisesti ja taysin vapaasti liikkumaan. Elama on joskus hieman vaiketa taallapain maailmaa kun on koyha lansimaalainen.

Jatkoa edellis kertaan:

Israelin jalkeen menimme veneajelulle Kenh Gahan ja kavimme todella hienossa ja pimeassa luolassa. En ollut aikaisemmin nahnyt veden vallassa olevaa kylaa, joten oli erittain mielenkiintoista katsella kuinka ihmiset elavat kaiken sen veden keskella. Joka vuotiset tulvat ovat Kenh Gassa niin tavallisia, etta ihmiset eivat ole lahes tulkoon moksiskaan siita, etta heidan pitaa aina osaksi vuodeksi muuttaa veneisin asumaan, tekemaan ruokaa ja kauppaamaan vihanneksia. Vain kaikista koyhimmat ihmiset asuvat ympari vuoden soutuveneissa.

Veden ja tulvan lisaksi Kenh Gassa oli pari kirkkoa, kymmenittain vedesta nousevia risteja ja talojen katoilla oli Maria-patsaita. Oli hieman sellainen tunnelma kuin olisimme olleet pienessa Espanjalaisessa kylassa. Luolassakin kaikki tippukivimuodostelmat nayttivat hamarassa valossa Marialta.

Tulvivan Kenh Gan ja ylihintaisten soutuvenemetkojen takia emme lahteneet pyorailemaan Ninh Binhiin samaa reittia, mita olimme edellisena paivana tulleet, vaan paatimme kiertaa tulvan isompaa tieta pitkin. Isolla tiella jouduimme pyorailemaan koko matkan vastatuuleen, mika oli erittain raskasta. Tutui silta kuin pyoran kumit olisivat olleet ihan tyhjat. Kun vaihdoimme ilman suunnan takaisin kohti pohjoista, tuli pyorailysta heti taas paljon kevyempaa ja lopulta olimme Ninh Binhissa jo jalkeen puolen paivan. Loppu paivan ajelimme pyorilla ympari Ninh Binhia, Saana joi kahvia, mina kirjoittelin postikortteja ja illalla menimme perinteiden mukaisesti joen rantaan piknikiltapalalle.

Ninh Binhista matkamme jatkui meren- ja joenrantakaupunkiin Dong Hoihin. 12 tunnin bussissa istumisen jalkeen Dong Hoin laajuus, levea joki, 400 metria pitka silta ja majakka oli kuin laajakuvassa kavelemisesta. Oli uskomatonta, miten joku paikka voi olla niin valtavan oloinen. Massiivisuudestaan ja moderneista taloista huolimatta Dong Hoi oli muuten erittain kuollut kaupunki. Kun aurinko oli laskenut, ei kaduilla ollut enaa minkaanlaista elamaa, vain nuoria pareja sillalla tai joen rannalla sylikkain skoottereiden paalla. Ja Saana ja mina anarkisteina joen portailla syomassa omenoita ja kekseja. Dong Hoista tuli anarkistikaupunkimme, koska hiukseni ovat nyt sen pituset, etta suihkun jalkeen naytan ihan anarkistilta. Kun laitan viela paalleni Saanan superlative-t-paidan, ei suuntauksestani ole epaillystakaan.

Dong Hoissa tapasin Tyynenmeren ensimmaista kertaa. Se oli valtava. Se kuohusi, kohisi ja sai minut leikkisaksi. Sen vetovoimaa ei pystynyt vastustamaan. Yritimme uida aaltojen roiskeessa, mutta ne olivat liian suuria ja voimakkaita. Joka kerta kun olimme paasseet kavelemaan pari metria syvemmalle, tuli aalto ja heitti meidat takaisin rannalle. Jos halusi pysya pystyssa, oli kaannyttava sivuttain, jannitettava kaikki lihakset ja yritettava taistella Tyynenveltameren voimaa vastaan. Joskus aallot olivat liian voimakkaita, eika kaatumista tai uimapuvun tippumista voinut estaa.

Minusta meri tuntui kovin armotomalta ja epareilulta. Se ei antanut minkaanlaisia hengahdystaukoja aaltojen valeissa, vaan heitti koko ajan suolaista vettansa niskaamme ja suuhumme. Kerrankin kun kerkesin sanoa Saanalle meren hieman rauhoittuneen, heitti se heti sanomani peraan takaatani salakavalasti valtavimman aaltonsa ja kuljetti minut kuohuissaan takaisin rannalle. Veden alla pyoriessani kuulin vain Saanan huutavan "varo Sohvi". Meri on niin itsenainen ja voimakas, etta jos sen ylapuolelle yrittaa nousta, se lyo heti takaisin. Meren rinnalla ei voi muuta kuin alistua ja ihailla sen salaparaisyytta.

Dong Hoista teimme pienen kuolema-matkan sodan aikaisille Vin Moc -tunneleille eli vuokrasimme yhden mopon ilman kuskia. Kumpikaan meista ei ollut ajanut kertaakaan aikaisemmin minkaanlaisilla mopoilla tai skottereilla, joten voitte vain kuvitella, milta naytimme lahtiessamme ensimmaista kertaa liikkeelle: Saana meinasi ajaa suoraan katukivetykselle. No, siinahan se matka meni pikku hiljaa totutellen. Saana ajoi tunneleilla ja mina takaisin. Isolla tiella suoraa oli ihan helppo ajella, mutta kaupungissa se oli sitten ihan toinen juttu. Piti jarrutella, pysahtya, kayttaa vilkkua, vaihtaa vaihteita ja yrittaa lahtea valojen vaihduttua ajamatta kenenkaan paalle. Onneksi ei mitaan vakavaa kuitenkaan sattunut. Kerran vain kaaduttiin ja polvestani lahti nahkaa ja kerran vain meinasin ajaa rekan peraan. Niin ja kerran en mainannut saada pyoraa parkkipaikalla pysahtymaan, koska vaansin jarruttaessani vahingossa myos kaasua, ja sain molempiin pohkeisiini nyrkin kokoiset mustelmat. Saana saastyi matkasta naarmuitta.

Vin Moc -tunnelit sijaitsivat meren rannalle, demilitarisoidunalueen pohjoispuolella bambumetsikossa. Maisemat olivat samanlaiset kuin kaikissa sotaelokuvissa: tiheaa viidakkoa ja isolehtisia kasveja. Itse tunnelit olivat maan alla 13-, 15- ja 23-metrin syvyydessa. Kavimme kaikilla tasoilla. Sodan aikana ahtaissa tunneleissa asui yksi kokonainen kyla vietkong-sotilaiden lisaksi taydet kuusi vuotta. Tuon kuuden vuoden aikana tunneleissa syntyi 17 lasta. Kiersimme tunnelit oppaan ja kahden vanhemman amerikkalaisen naisen kanssa, joilla molemmilla oli isot aurinkolasit ja lyhyet hiukset kuiten meillakin. Tulevaisuuden kohtalomme :) , heh.

Dong Hoista jatkoimme junalla matkaa rannikkoa pitkin Huesen, Vietnamin historialliseen turistikaupunkiin. Alunperin meidan ei pitanyt menna koko kaupunkiin turistien takia, mutta lopulta ajattelimme, etta olisi liian outoa kiertaa koko Vietnam ja hypata Huen yli. Odotin arkkitehtuurin olevan Huessa paljon kauniimpaa ja historiallisempaa, mutta talot olivatkin samanlaisia kuin muuallakin Vietnamissa. Ainoastaan citadelin muurien sisalla rakennukset olivat vanhoja ja aidosti historiallisia. Eika turistisuus ollut niin pahaa kuin, mita olin odottanut: Huessa oli viela aistittavissa aitoa, vietnamilaista letkeaa tunnelmaa katukeittioissa ja ihmisten kasvoilla. Hue tuntui pehmealta kaupungilta.

Ensimmaisena paivana Huessa paistoi aurinko, mika osaltaan vaikutti kaupungin pehmeaan ilmapiiriin. Koska olimme vasta saapuneet, emme halunneet heti ensimmaisena paivana kayda citadelin historiellisella maksullisella alueella, vaan halusimme totuttuun tapaa tunnustella ensiksi kaupungin syketta ja tunnelmaa. Kiersimme maksullisen alueen muurit, katselimme lootuksennuppuja, ihmisia ja isoa Vietnamin lippua. Kiertaessamme muureja eras 45-vuotias, puhevammainen nainen kaveli ohitsemme ja alkoi ynt'akkia nayttamaan meille kaikkia muurin ymparilla olevia hienoja nahtavyyksia. Elekielellaan han opasti ja naytti meille pienet rauniot, joita emme varmasti olisi nahneet ilman hanen apuaan pusikoiden keskelta, historialliset tykkit, ison lipputornin ja eraan puiston modernit patsaat. Koska nainen ei pystynyt puhumaan, oli hanen elekielensa kehittynyt varsinaisen selvaksi. Patsaiden ja raunioiden tarinat eivat jaaneet kovinkaan epaselviksi. Kun kierros oli paattynyt, nainen sanoi hyvastit ja lahti ripeasti jatkamaan taas matkaansa.

Seuraavana paivana vetta tuli taivaalta kaatamalla. Sade alkoi kun olimme kavelemassa pitkan sillan yli citadelille, ja ennen kuin olimme paasseet edes puoleen valiin silttaa, olimme jo taysin markia alushousuja myoten. Onneksi meilla oli sentaan kunnon takit mukana, mitka hieman lievensivat kokonaisvaltaista kastumista.

Sateesta huolimatta menimme citadelin maksulliselle alueelle. Arvata saattaa, etta alueella ei sateen takia ollut paljon muita turisteja, joten saimme kiertaa koko ison alueen lahes kahdestaan. Alueella oli raunioita, tyhjia temppeleita, kuninkaan palatsi, oopperatalo, peini, raunioinen kielletty kaupunki, taidekoulu, istuttamaton puutarha ja kuningatteren aidin hieno asuinkompleksi, joka oli koko alueen mielenkiintoisin nahtavyys. Muuten alue oli hieman tylsa ja mitaan sanomaton, mutta kaymisen arvoinen. Mosaiikkikoristukset ehjissa rakennuksissa olivat erittain kiintoisat. Ne oltiin tehty rikkinaisisista posliiniastiastojen paloista. Keksimme Saanan kanssa kaikenlaisia tarinoita, miten eri astiastot olivat kuninkaalta paassyt rikkoutumaan. Kuninkaan jalkavaimoilla oli aika villeja lapsia...

Huen jalkeen teimme pienen virheen ja otimme opentour-turistibussin Hoi Aniin. Bussissa matkustaminen oli suoraan sanottuna kuin kuplassa istumista. Emme olleet enaa osa Vietnamia tai osa Hueta. Olimme jotain aivan muuta ja kummallista. Tuntui silta, etta Vetnamin ja minun valissa olisi ollut lasiseina. Kaiken lisaksi ilmastointi oli palelluttaa meidat kuoliaaksi. No, emme olisi voineet mitaan muutakaan. Jos emme olisi ottaneet halpaa turistibussissa, olisimme joutuneet matkustamaan epakatevammin paikallisella, jossa meidan olisi pitanyt tapella ensiksi matkan hinta ja ehka maksaa viela enemmankin. Turistireitilla ihmiset ovat niin epamielyttavia.

Opentour-bussilla matkustaminen ei ollut ainoa virhe, jonka Huen jalkeen teimme, vaan ehka viela suurempi virhe oli tulla koko Hoi Aniin. Koko kaupunki oli taynna pelkastana lansimaalaisia ihmisia ja turistimyymaloita. Kun menimme Japanilaiselle sillalle, emme mahtuneet edes kulkemaan sillan yli tai puhumattakaan sen nakemisesta kaikkien turistien takia. Tuntui silta, etta olimme lahteneet pois Vietnamista.

Kaiken turistisuuden lisaksi ulkona vaan satoi ja kadut tulvivat. Tulvan takia eras nainen myi innoissaan turisteille soutuvenekiertelyja joelle katsomaan, milta ihmisten talot nayttavat veden vallassa. "It's very fun!" han vain sanoi ja hymyili hulvattomasti. Jep, todella hauskaa, etta ihmisten olohuineissa on vetta. Koska meilla ei ollut muutakaan tekemista, hyppasimme soutuveneen kyytiin ja kavimme katsomassa tulvivia olohuoneita, keittioita ja kahviloita. Taytyy myontaa, it was very fun. Varsinkin kun soutajamme oli vanha hoppana nainen, joka poimi meille puista kukkasia.

Jos Hoi Anissa ei olisi ollut niin paljon lansimaalaisia, olisi kaupunki ollut paljon mielyttavampi. Olisimme voineet viettaa siella vaikka viikon, koska talot olivat niin kauniita ja elegantteja. Hoi Anin arkkitehtuurissa oli tunnelmaa ja vaikutteita Jampanista ja Kiinasta. Kaikkialla oli kauniita paperikoristelamppuja ja keltaista varia. Illalla valojen syttyessa kaupunki muuttui satumaiseksi Pariisiksi. Tietenkin, jos meilla olisi matkassa enemman rahaa mukana, olisi Hoi An varmasti nayttaytynyt meille paljon valoisampana kaikkine elegantteine kahviloineen, raataleineen ja kenganvalmistajineen. Hoi Anissa voi teettaa ihan mita vain - silkkiyopuvun, iltaleningin, housut, korkokengat, converset, sandaalit... Raatalit ovat valmiita tekemaan kaikkea mahdollista. Heilla on katalogeinaan maailman muotilehdet. Hoi Anissa myos naimme, miten silkki syntyy toukien kasvatuksesta lahtien.

Paasyy, minka takia alunperin Hoi Aniin tulimme oli champakulttuurin keskus My Son, joka sijaisti tunnin ajomatkan paassa Hoi Anista. Aluksi olimme ajatelleet menna sinne mopolla, mutta rahan ja aitiemme sydamien saastamisen takia paatimme menna alueella opastetulla turistibussilla. Oppaallamme oli todella inhottava, nariseva aani, huonoja vitseja ja ryhmamme nimi oli Tiikerit. Harmi, olisimme halunneet olla kameleita. Onneksi My Son oli kaikkinen raunioineen, patsaineen ja oppaan kertomuksineen niin mielenkiintoinen paikka, etta kaikki ymparilla pyorivat salamavalot ja ihmiset eivat liiemmin hairinneet.

Jep, en kerkea tallakaan kertaa kirjoittaa tarinaani loppuun saakka, mutta kerrottakoon kuitenkin viela sen verran, etta Saigosnissa ollaan ja Vietnam on palannut takaisin luoksemme. Se palasi jo heti Hoi Anista poistuttuamme. Ihanaa, ei tarvitse lahtea Laosiin. Suukkoja kaikilla ja hyvia pikkujoulupippaloita! Nakemisiin.

Siita onkin pitka aika, kun olen viimeksi paassyt kirjoittamaan tanne. Ninh Binhin jalkeen on tapahtunut vaikka mita. Olemme vierailleet sodan aikaisissa tunneleissa, kayneet lahella kuolemaa, tapelleet bussilippujen hinnoista, kastuneet trooppisesta sateesta alushousuja myoten ja kokeneet turismin muuttamaa, todella ei-vietnamilaista Vietnamia. Nyt olemme Hoi Anissa, erittain kauniissa, mutta turistisoituneessa kaupungissa lahella rannikkoa.

Ninh Binhista tekemamme riisipeltoseikkailu pyorilla oli aika kohtalon sanelema retki. Lahdimme liikkeelle aikasin aamulla vanhoilla, vietnamilaisille toripyorilla ilman karttaa, vain LP:n hatarat ohjeet mukanamme. Meilla ei ollut myoskaan tarkkaa tietoa, pystyisimmeko yopymaan suht edullisesti jossakin reitin varrella, vai pitaako meidan viela saman paivan aikana ehtia pyorailla takaisin Ninh Binhiin. Tiesimme vain, etta Kenh Ga, kelluva kyla, on maarampaamme ja ennen sita haluasimme kayda Hoa Lun temppeleissa.

Pyoramatka Hoa Luhun oli oikeasti vain 12 kilometria, mutta ilman karttaa meilla matkasta tuli yli 20 km, koska pyorailimme hieman edes ja takas ja sinne sun sattuu. Valilla reittimme kulki keskella riisipeltoja, valilla valtateilla ja valilla seikkailimme jokien ymparoimassa kaupungissa. Koska meilla ei ollut mihinkaan kiire ja maisemat olivat todella kauniit ja kiehtovat, eivat ylimaaraiset kilometrit tuntuneet miltaan. Oli vain ihanaa paasta pitkasta aikaa pyorailemaan ja liikkumaan kunnolla.

Kun vihdoin paasimme Hoa Luhun ja kuninkaan temppelille, oli kello jo lahemmas yhtatoista ja alua oli taynne Hanoista tulleita turistiryhmia, joita olimme yrittaneet valttaa. Turistiryhmista huolimatta paatimme menna kurkkaamaan, milta temppelit nayttavat. Se oli kuitenkin pieni virhe, koska loppujen lopuksi temppeleissa ei ollut yhtikas mitaan nahtavaa. Jos on kerran nahnyt Kiinan mahtavat rakennelmat, ei Vietnamin temppelit ja nahtavyydet tunnu enaa miltaan. Kuninkaan temppeli oli nuhjuinen, likainen ja kaikki rummut ja esineet oli vain tyrkatty nurkkiin pois ihmisten jaloista miettimatta yhtaan sen enempaa, milta temppeli loppujen lopuksi nayttaa. Koska paikka oli meista niin huvittava sen turhuudessaan, teimme Saanan kanssa toisillemme omia opastuskierroksia rummuista, kuninkaista ja suitsukkeista.

Temppelien, turistien ja erittain kylmia juomia kauppaavien kauppiaiden jalkeen menimme syomaan eraaseen tienvarsikeittioon, johon sattumalta tuli syomaan myos eras vanhempi eurooppalainen nainen oppaan kanssa. Kun olimme lahdossa jatkamaan matkaamme pyorillamme, nainen alkoi huolestuneena tiedustelemaan meilta, olimmeko pyorailleet pitkin valtatieta. "Sitapa juuri" me vastasimme ja nainen ja opas alkoivat pyorittelemaan paitansa. Heidan mielestaan se oli aivan liian vaarallista, joten he antoivat meille pienen kartan ja neuvoivat meille lyhyemman ja turvallisemman reitin Kenh Gahan. Opas myos tiesi, etta Messa, Kenh Gan lahella olevassa pienessa kaupungissa, olisi mahdollisuus yopya edullisesti.

Matka Mehen oli kuuma, kostea ja polyinen. Aurinko paistoi taydelta taivaalta ja tie oli hiekkainen. Valilla kunnollista tieta ei edes ollut, koska rakennustyot olivat viela kesken. Silloin saimme ajaa sementissa ja mudassa nenat punaisina. Kun paasimme lahemmaksi Kenh Gata, tie oli korotettu maantasoa ylemmaksi joka vuotisten tulvien takia. Jossain vaiheessa vesi nousi kuitenkin niin korkealle, etta jouduimme pyorailemaan nilkkoja myoten vedessa. Se oli aika hurjaa. Tien pystyi vain juuri ja juuri erottamaan, kun pyoraili ensimmaisena, mutta jos tuli toisen peressa, tie oli mahdotonta paikantaa pollyavasta hiekasta. Silloin oli vain yritettava pyorailla mahdollisimma tarkasti samaa reittia kuin toinen, jotta ei putoaisi tielta jokeen tai tulvivalle pellolle. Lopulta vesi nousi niin korkealle, etta meidan oli otettava ryostohintainen soutuvenekyyti Kenh Gan lapi toiselle rannelle. Vietnamilaiset eivat tunne lansimaalaisia kohtaan sellaisia sanoja kuin lahimmaisen rakkaus tai pyytteeton ystavallisyys. Me olemme heille vain pelkka rahasampo.

Kenh Gassa ihmisilla on kummalinen tapa soutaa. Airot ovat kiinnitetty narulla veneeseen kiinni, minka takia soutuliike jaa kovin pieneksi ja raskaan oloiseksi. Vietnamilaiset ovat kuintenkin keksineet tahan pulmaan ratkaisun: he soutavat leppoisasti jaloilla.

Me oli enemman ja vahemman kuollut kaupunki. Kun aurinko oli lakenut, kaduilla ei ollut enaa minkaanlaista elamaa. Kaikki olivat kotona katsomassa televisiota. Meidan viereisessa hotellihuoneessakin katsottiin kovaan aaneen kiinalaisia saippuasarjoja. Koska meilla ei ollut muutakaan tekemista, menimme jo seitsemalta nukkumaan ja nousimme seuraavana aamuna kuudelta, jotta kerkeaisimme varmasti viela valoisaan aikaan Ninh Binhiin Kenh Gan jalkeen.

Kun pyorailimme Mesta takaisin Kenh Gahan, loysimme matkan varrelta pienen kaupungin, joka oli nousevassa auringonvalossa kuin Israel. Kaupunkiin meni tielta pieni silta, jonka ylapuolella nakyi tahtia ja kirkon torni. Kaupungin kadut olivat kapeita ja betonimuurien ymparoimia, koirat juoksivat kaikkialla vapaina ja talojen pihoilla oli risteja ja pienia Maria-patsaita. Ainoastaan ihmisten ulkonaosta ja vietnamilaisista kartio-hatuista pystyi erottamaan kaupungin olevan Vietnamissa. Vietnamin Israel, siella soimme aamiasta joen rannalla katsellen Jerusalemin heraamista. Naiset pesivat mattoja ja miehet kavelivat lasten kanssa pitkin katuja.

Nyt minulla ei ole enaa valitettavasti enempaa aikaa kirjoittaa, joten jatkan joku toinen paiva lisaa. Olimme ajatelleen Saanan kanssa lahtea Hoi Anista vuoristoon Kom Tumiin, mutta saimme juuri asken tietaa sen olevan ehka aika turistisoitunut paikka. Sinne paasee vain turistibussilla, joka maksaa 22 $ eli ihan sikana. Ah, me ei vain enaa kesteta tata. Jos Vietnam ei ala pikkuhiljaa palaamaan takaisin Vietnamiksi, karkaamme Kambodzaan tai Laosiin. Kaiken lisaksi taalla vain sataa.

Nyt olemme Ninh Binhissa, matkalla kohti etelaa. Hanoin jalkeen tama kaupunki on kuin riisipeltojen keskelle levahtanyt betonialue. Kaikkialla on tilaa, kadut leveita ja kaupungin keskusta on havinnyt osaksi muuta elamaa. Kummallista. Torilta saa ostettua koiraa, sammakoita, rapuja ja hedelmia. Ainoat katukeittiopaikat ovat pho-paikkoja, mistaan ei loydy riisia ja pahkinoita. Olemme taalla viela tanaan ja huomenna vuokraamme meille pyorat ja lahdemme pyorailemaan riisipeltojen katveeseen.

Kello on 9:21, aika lahtea metsastamaan aamupalaa.

Suukkoja, Sohvi

Hanoi oli kaunis, pariisilaishenkinen suurkaupunki taynna sakenoivia yksityiskohtia. Joka puolella oli elamaa. Kadut olivat taynne hedelmamyyjia, mopokuskeja, autoja, ihmisia, katukeittioita, lihatiskeja, rasvapallomyyjia, pienia kauppoja, pyorailijoita ja kukkasia. Tieta ylittaessa oli oltava koko ajan valppaana, koska koskaan ei voinut tietaa minkalainen mopo tai auto oli kulman takaa tulossa ja milla nopeudella.

Olimme Hanoissa nelja kokonaista paivaa ja yhden aamun. Saavuimme Hanoihin junalla torstai aamuna kello viisi. Aurinko oli vasta nousemaisillaan ja vain muutaman talon ikkunoista nakyi valoa. Kadut olivat tyhjat ja hiljaiset. Ilmassa leijaili rauhallista tunnelmaa.
Parin tunnun kuluttua rauhallisesta ja seesteisesta tunnelmasta ei ollut enaa minkaanlaista tietoa; toottailevat autot ja mopokuskit olivat paasseet valtaamaan kadut hedelma- ja pho-myyjien kanssa. Kello kahdeksan koko Hanoi oli jo herannyt uuteen, polyisen kosteaan paivaan.

Koska meilla ei ollut mahdottoman paljon aikaa olla Hanoissa, teimme meille valjyvat paivasuunnitelmat, jotta kerkeaisimme tehda kaiken, mita haluaisimme ja, etta meille jaisi myos aikaa tunnustella rauhassa Hanoin syketta ja elamaa. Neljan paivan aikana kavimme parissa museossa, yhdessa temppelissa, pagodassa ja katsomassa Ho Cho Minhia ja hanen presidenttikauden palatsialuetta sotapoikien kanssa. Mies oli aika kuolleen nakoinen. Maistelimme myos uusia, vietnamilaisia makuja, juttelimme paikallisten ihmisten kanssa ja ehka naimme Hoan Kiem -jarvessa asuvan kilpikonnon.

Pidan suurista kaupungeista. Niissa on helpommi sulautua osaksi massaa, muuttua omalla tavallaan nakymattomaksi. Suurissa kaupungeissa on helpompi keikkua ympariinsa ilman tuijottavia katseita ja kurtistelevia kulmia. Tykkaan siita, se antaa enemman vapautta liikkumiselle ja kehon ulkoiselle elamalle.

"Terveisia Itavallan alppikylasta Sapasta! Ilma on sateinen ja sumuinen, pystyn nakemaan vain pari metria kerralla eteeni. Olemme Saanan kanssa istuneet huonoissa ranskalaisissa kahviloissa, syoneet kummaa Aasialaista ruokaa ja maistelleen Intian makuja paikallisessa intialaisessa ravintolassa. Ymparillamme kuhisee eurooppalaisia pariskuntia ja pienia seurueita. Heilla kaikilla on hauska aksentti! Eilen kavimme tutustumassa paikalliseen etniseen kylaan, joka oli kuin suomalainen peikkopolku. Naimme kaksi kanaa orrella, suuria, taytettyja strutseja, matkamuistomyymaloita, kosken ja bambubaareja. Yllattavan halpa paikka tama Itvalta, olisin luullut kalliimmaksi. T: Sohvi"

Tallaiset postikorttiterveiset olisin lahettanyt teille kaikilla Sapasta, Vietnamin turisteille rakennetusta vuoristokeskuksesta. Koko paikka oli ihan huijausta! Ei havahdystakaan Vietnamia. Kaikkialla puhuttiin englantia ja kaikki ihmiset olivat eurooppalaisia. Ainoastaan kadulla turistien perassa juoksentelevet, matkamuistojamyyvat etniset naiset olivat Sapassa haivahdys Vietnamia. Muuten paikka oli kuin Itavalta ravintoloita ja arkkitehtuuria myoten. Kun yritimme tiedustella mahdollisuutta paasta tutustumaan paikalliseen kansantanssiin jossakin pienessa, etnisessa kylassa, meita katsottiin kaksi kertaa kieroon ja naurahdettiin paalle. Se siita hienosta ideasta sitten. Emme olleet Sapassa kuin yhden yon ja kaksi PITKAA paivaa. Toisena paivana teimme mielenosoituksen istumalla kaikissa eri kahviloissa koko paivan. Se oli uuvuttavaa, mutta nyt osaamme kertoa kaikille Sapaan aikoville, mista saa parhaimmat omelettivoileivat.

Ei tarvinnut alkaa tappelemaan viranomaisten kanssa, lupaa ei tarvittu!

Pohjois-Vietnam on todella kaunista aluetta. Kun matkasimme bussilla 130 kilometria Ha Giangista Meo Vaciin, oli ymparillamme vain vuoria, niitettyja riisipeltoja, trooppista metsaa ja pienia taloja siella taalla. Pengerretyt riisipellot ja maanvajoamiset saivat vuoriston nayttamaan lainehtivalta ruohomerelta. Vuoren rinteilla, siella taalla risteili kuivuneista sokeriruo'on lehdista kasattuja suuria paalukekoja. Aina valilla viiden tunnin matkan aikana naimme runteiden poluilla tai tien laidassa kulkevan neonvareihin pukeutuneita etnisianaisia suurine kantamuksineen. Parhaimmillaan naisilla oli selassaan iso nippu bambunoksia, jotka olivat ainaki kaksikertaa heidan pituisia.

Itse Meo Vac oli pieni vuorten huippujen ymparoima kaupunki yli 1000 metrin korkeudessa. Talot olivat kaupungissa harmaita ja pitkamaisia. Ikkunoita ei ollut paljoa ja kaikki mahdollinen maatila oli kaytetty maissin, riisin ja erilaisten kaalien ja salaattien viljelyyn. Kuten Ha Giangissa, Meo Vacissakin oli kaduilla ja liikkeiden seinilla paljon kuvia Ho Chi Minhista. Kun aurinko oli laskenut, lyhtypylvaiden kova-aanisista kuului kansallislauluja ja naisen puhetta.

Meo Vacin laitamilla mutaisissa puutaloissa asui etnista vahemmistoa. Yhtena paivana kavimme ihan sattumalta kavelemassa asuinalueella, mika oli aika ihmeellista. Asuinalueella oli ihan oma elamisen syke ja rytmi. Ihmiset olivat iloisia, likaisia ja huolettomia. Lapset juoksentelivat ympariinsa tai kantoivat isoja kantamuksia selassaan, naiset pesivat pyykkia tai kerasivat maissia pelloilta ja miehet leikkasivat ja savustivat sikaa tai kantoivat keppeja rakennusmaille. Kaikista pienimmilla lapsilla ei ollut housuja tai hametta, ja joillain tytoilla oli yhta lyhyet hiukset kuin minulla. Kaikkialla oli varikasta, koska naisten vaatteet oli koristeltu neonpinkilla, -vihrealla ja -sinisella. Miehilla oli kaikilla paalla samanlainen musta, kiinaleikkauksellinen takki ja ranskalainen baskeri. Imiset olivat todella kauniita.

Meo Vacin "keskustassa" nakyi aina valilla etnisia ihmisia suurten kantaumusten kanssa, mutta vain harvoin. Luulen, etta heilla ei ole Ha Giangin provinssissa kovin hyva asema. Provinssi sijaitsee ihan Kiinan vieressa ja alueen etninen vahemmisto on alkupereltaan kiinalainen. Kun tulimme bussilla Meo Vaciin, bussin sisaanheittaja heitti bussista ulos kolme etnista ihmista, koska bussi oli mukamas niin taynna.

Tanaan ja eilen olemme tutustuneet lisaa Vietnamin eri etnisiin ryhmiin Bac Hassa shoppailemalla sunnuntaimarketilla ja kavelemalla pienessa Ban Pho-kylassa. Taalla etnisella vahemmistolla on selvasti perempi asema kuin Ha Giangissa. Etnisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisia nakee kaduilla paljon enemman ja heidan tuotteitaan oli paljon myytavana sunnuntaimarketilla, joka oli varsinainen turustinahtavyys. Koko kaupunki oli eilen taynna lansimaalaisia, jotka olivat tulleet minibusseilla shoppailemaan torille! Tanaan kaupunki oli taas ihan kuollut. Moni aasia-eurooppalaisista -ravintolaista on suljettu, koska kaduilla ei ole enaa turisteja. Kun viikonloppu taas koittaa, kaikki ravintolat aukenevat.

Oli meidan onni olla taalla viela tanaan ja nahda Bac Hata ilman turisteja, mutta harmiksemme turistisuus on pyyhkinyt kaduilta kaikki alkuperaiset, vietnamilaiset katukeittiot pois. Meidan on pakko syoda kalleissa ja pahoissa turistiravintoloissa ja maksettava hedelmista ihan sika hintoja. Olemme pistaneet elaman hieman ranttaliks nalkalakostakieltaytymisen jalkeen ja maistaneet kaikkien eri ravintolojen pannukakkuja. Taytyy todeta, etta ei taalla pannukakkuja osata tehda. Joko ne ovat liian litkuja tai paksuja piirakoita.

Huomenna lahdemme Sapaan, joka on myos aika turistikohde. Haluaisimme menna asumaan pariksi paivaksi johonkin pieneen kylaan ja opetellen perinteista tanssia ja kasityotaitoja, mutta saa naha, onko meilla varaa sellaiseen. Turistoaluilla kaikki tuppaa olemaan niin kallista.

Tajusimme tassa yhtena paivana, etta meilla alkaa olla aika kiire, jos haluamme kereta ennen joulua olemaan viela pari viikkoa Kambodzassa. Olemme olleet jo kolme viikkoa Vietnamissa, emmeka vielakaan ole paasseet pois Kiinan rajalta. Hassua, moni on sanomut meille, etta kaksi kuukautta on aivan liian pitka aika Vietnamissa, koska ei taalla ole mitaan nahtavaa, kolme-nelja viikkoa on kuulemma ihan maksimi. Meille ei taitaisi riittaa edes kolme kuukautta! No, Sapan jalkeen katkaisemme kauniin pohjoiskaaremme ja lahdemme junalla suoraan Hanoihin. Ajattelimme, etta tahtia emme aio kiristaa, paikkoja on vain karsittava. Jatemme kaikki suurimmat turistimestat pois, koska niissa on aina niin kallista ja yritamme valikoida kaikki meille sopivat paikat.

Jannittavaa paasta viikon sisalla Hanoihin. Oikeastaan olemme jo kayneet siella, koska meidan piti sateiden takia menna Ha Giangista Bac Hahan sen kautta. Olimme Hanoissa pari tuntia ja koko kaupunki vai tulvi. Kuulemma pahimmat sateet 24 vuoteen. Tulvista huolimatta Hanoi naytti erittain kiintoisalta kaupungilta. Taytyy vain osata loytaa sielta kaikki ei turistisimmat alueet. Hehehee, toivottavasti olemme ovelia.