Heti kun menee turistialueelle asiat mutkistuvat, ihmiset alkavat maarailemaan, ohjailemaan ja rajoittamaan liikumistasi, hinnat kolmin kerrastuvat ja ruoat upotetaan rasvalatakkoon! Kamalaa. Aivan hirveaa ja sietamatonta. Sita on vain yhtakkia joutunut lasikuvun sisalle ja happi on loppumaisillaan.

Kaikki turistisuus alkoi siita, kun bussi ei vienytkaan meita perille saakka, vaan paatti jattaa meidat 18 kilometrin paahan Ba Beesta Cho Rahiin hotellin eteen, koska sellaista turistin elama on ja pimea tulossa. Koska halusimme Ba Behin viela saman paivan aikana ennen taydellista pimeytta, piti meidan tinkia itsellemme mopokyyti Cho Rahista puistoalueelle. Lopulta kyyti osottautui aika hasardiksi, koska pimeys laski, tie oli marka ja me molemmat olimme ilman kyparia rinkkoinemme ja reppuinemme saman mopon kyydissa. Aika vietnamilaista matkustamista sanoisin. Kuski naureskeli ja hopotteli matkan aikana kummia, kosketteli reitta ja mahaani ja yritti aina saada meita jaamaan ihme paikkoihin. Kun paasimme lopulta jonnekin, koko metsa vain soi ymparillamme heinasirkoista ja meilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin menna yoksi johonkin todella kalliiseen hotelliin. Kaikkeen oli mennyt jo niin paljon aikaa, etta mahdollisuus paasta jarvelle viela saman paivan aikana ja majoittua ns. kotimajoituksessa paikallisessa tay-kylassa oli mennytta. Pimeys on niin lamuttavaa kuuden jalkeen illalla.

Onneksi seuraavana paivana asiat alkoi sujua paremmin ja mieli kirkastua. Hotellilta inhottavan rauhallinen mies jarkkasi meille majoituksen Bo Lu -nimeseen pieneen kylaan ja kertoi meille, mita kaikkea voimme Ba Beessa tehda. Han yritti myos jarkkailla meille myos jonkunlaista paivasuunnitelmataulukkoa, kunnes puhalsimme pelin poikki ja lahdimme kylaan.

Itse Bo Lussa ei turistisuus enaan paljoa nakynyt, koska turistikausi ei ole ihan viela Vietnamissa alkanat, mutta silti olo oli todella steriili ja hieman kahliintunut parin ekan paivan aikana. Kotimajotus ei ollut kovin kotimajotus: nukuimme perinteisessa puurakennelmatalossa jarven rannalla eraan perheen ylapuolella. Loppujen lopukse perhe ei edes nukkunut alakerrassa vaan heidan ravintolakahvilassa. Majotus oli kuitenkin todella kiva, koska meilla oli oma terassi, jonne viritimme riippumatot ja huoneessa ei ollut sankyja, vaan nukuimme perinteiseen tyyliin patjoilla lattialla ja tunsimme yolla lattiaraoista puhaltavan viiman.

Vietnamilainen ruoka oli kylassa kolme kertaa kalliimpaa kuin normaalisti ja se oli pilattu lansimaalaisilla vivahteilla: kasvikset oli keitetty rasvassa mauttoman ylikypsiksi, kalakastike vaihdettu soijakastikkeeksi ja riisin lisaksi oli ranskalaisia. Annos oli myos ihan hervottoman suuri, paivassa ei jaksanut syoda mitaan muuta kuin kerran yhden ruuan ja se riitti.

Ainoa paikka, jossa pystyimme syomaan oli isantaperheemme kahvilaravintola, joka oli kyllakin erittain viihtyisa bambuterassi jarven rannalla. Vietimme siella aikaa lahes aina, kun emme tehneet mitaan muuta. Perheen pieni poika oli myos kahvilassa aina, mika oli erittain viihtyisaa. Han askarteli paperista aseita ja paukutusjuttuja, teki laksyja ja hopotteli meille kaikenlaisia juttuja.

Ekana paivana kylassa emme tehneet muuta kuin kavelimme paatieta, jonka varrelle kylan talot oli rakennettu, edes takas ja katselimme paikkoja. Kylassa oli paljon possuja, jotka makoilivat kuin koirat tien reunassa, ja paljon kanoja, jotka meteloivat aikasesta aamusta alkaen. Kylassa oli myos akaisia koiria, joista kaikki nayttivat ihan saman laisilta. Ennen ruokaa kavin uimassa Ba Bessa ja ruoan jalkeen paasimme pariksi tunniksi jarvelle soutajan kanssa soutelemaan perinteisella vietnamilaisella, yhdesta puusta veistetylla kajakilla. Kajakissa oli vain yksi lyhyt airo, joka oli kiinnitetty keppiin tiukasti narulla kiinni. Saimme kokeilla soutamista, mutta se ei meilta kummaltakaan onnistunut. Pyorimme vain molemmat ympyraa, emmeka tajunneet tehda airolla suuren soutuliikkeen sijasta pienta nykasyliiketta. Uskotte varmaan, miten hauskaa soutajallamme oli katsellessa yrityksiamme paasta veneella eteen pain.

Seuraavana paivana, torstaina, menimme isantamme kanssa jokilaivalla katsomaan joen paalla olevaa luolaa ja vesiputousta. Luola oli pimea ja kostea. Katon pimeydessa roikkui satoja lepakkoja, jota emme pystyneet nakemaan, mutta kuulemaan kyllakin. Niiden piipitys oli kuin heinasirkkojen soittoa.

Vesiputous ei ollut sellainen putous kuin ajattelin, pikemminkin se oli vesikoski. Vesi oli ruskeaa ja virtaus kivien yli voimakas. Veneella ei paassyt virtauksen takia ihan putoukselle saakka, joten saimme kavelle sen luokse viidakon ja pienen kylan lapi. Kylassa vesipuhvelit olivat laitumella kun Suomessa lehmat niitylla ja talojen katot oli eristetty bambun lehdilla. Maisema oli aika eksoottinen.

Kun ajelimme jokilaivalle ympari jarvea luolalta putoukselle, tuli taivaalta vetta ja koko sadematsa hoyrysi kuin mikakin jumalatar. Ihan kuin se olisi hengittanyt, ollut yhta elava kuin ihminen. Tai jopa elavampi. Tunsin itseni todella pieneksi ja metsan todella suureksi ja vomakkaaksi.

Veneretken jalkeen koko BaBeesta ja sadematsasta tuli hieman inhimillisempi ja tutumpi paikka, mutta lopullisen lasikalvon ystavyyden tielta mursi perjantain kuuden tunnin kavelyretki vesiputoksilta Bo Lu -kotikylaamme. Teimme retken isantamme kanssa, ja se retki olikin aika retki. Tie oli lahes koko matkan mutainen edellispaivan sateista ja jos katsoi maisemia yhtaan liian kauan, oli vaarassa kaatua tai pudota jonnekin. Pari kertaa kaaduttiinkin Saanan kanssa mutavelliin ja kerran tipahdin ojaan, kun en katsonut, missa silta kulki, ja bambukepit lavistivat paitani. Saana astui kerran vesipuhvelin lantaan ja sai sormeen haavan. Vaalet sandaalini ovat nytten kauniin ruskeat.

Retken aikana kavelimme valilla riisi- ja maissipeltojen keskella, valilla sadematsassa ja kerran joessa. Kylat, joidenkan ohi kuljimme olivat perinteisia maalaiskylia. Osa talojen seinista oli tehty lannasta ja katot lehdista. Kylissa ihmiset puuhasivat arkiaskareitaan, pesivat pyykkia ja korhasivat pelloilta satoa, lapset juoksivat ilman kenkia kouluun isot laukut olilla ja possut leikkivat mutaattijattikanojen kanssa pusikossa piilosta. Yhdessa kylassa possut olivat ihan meidan Nasun nakoisia!

Retken jalkeen oli ihana tunne, koska oli pitkasta aikaa paassyt tekemaan jotakin fyysista. Jalkojen lihaksia sarki ja lonkankoukistajia kiristi. Loppupaivan ja lauantain vain loikoilimme riipumatoissamme ja katselimme sadematsan kosteuden utuista jarvimaisemaa.

Nyt olemme Ha Gianissa lahella Kiinan rajaa. Saavuimme tanne eilen illalla 12 tunnin ja neljan eri bussin -bussimatkan jalkeen. Kiinan junan jalkeen mikaan matka ei ole tuntunut enaa miltaan, 12 tuntia on nykyaan ihan helppo nakki.

Ha Giang on lahes samanlainen kuin muutkin Pohjois-Vietnamin kaupungit paitsi, etta taalla on joka puolella isoja ylistysjulisteita Ho Chi Minhista ja patsas, jossa mies seisoo lapsijoukon keskella. Patsaan alla asuu vanha kerjalaisrouva.

Huomenna aiomme lahtea bussilla pariksi paivaksi katsomaan, milta pohjosen pienet kaunpungit nayttavat. Luulimme, etta tarvitsemme matkustusluvan pohjoseen, joten tulimme tanne, mutta jos oikein olemme tajunneet, ovat luvat jaaneet jo historiaan. No, jos ymmarrys on vaara, saamme huomenna treffailla viarnomaisia. Hyvaa yota.

Saana oli tanaan viela hieman kipea, joten emme lahteneet vesiputouksille. Itseasiassa paatimme skipata koko vesiputoukset ja yrittaa huomenna paasta lahtemaan viidakkoon eli Ba Behin. Siellakin on vesiputouksia.

Olin tanaan yksin kavelylla joen rannassa ja nain tyomiehia pumppaamassa veneesta hiekka kuorma-auton lavalle. Hiekan mukana pumppautui lavalle myos vetta, joka valui kuin tulva ulos lavan eri raoita ja virtasi takasin ruskeaan jokeen. Rantamudassa veden lisaksi juoksenteli joukko kanoja etsien kuivia kohtia, joista tallustella. Otin tapahtumasta valokuvia. Kun kaikki hiekka oli pumpattu lavalle, paasin veneella pienelle ajelulle.

Matkailussa on se huono puoli, etta maailmalla en voi olla aina taysin oma itseni, koska pitaa yrittaa kayttaytyi kiltisti ja korrektisti, ei voi olla seko ja pitaa elaa ilman tanssia ja teatteria. Valilla kehoani sarkee ja kolottaa, koska se ei paase liikkumaan ja pyorimaan sille ominaisella ja luonnollisella tavalla. Ymparillani on koko ajan ylimaaraista energiaa, jota en pysty kayttamaan pelkalla kavelemisella ja uusien asioiden nakemisella. Kaipaan niin tanssimista ja teatterissa riehumista. Joskus tekisi mieli vain pyrahtaa tanssimaan keskella katu ja huutaa aivot tyhjaksi nauramalla, mutta en halua herattaa olemassaoloni lisaksi yhtaan enempaa huomiota. Vaaleudessani on jo ihan tarpeeksi kestamissa.

Viimeinen kokonainen paivamme Lang Sonissa oli kuuma ja rauhallinen. Kiertelimme luolissa ja vierailimme pagodoissa. Osa pagodoista sijaitsivat kallioiden sisalla sokkeloisissa luolissa. Buddhia ja alttareita loytyi lahes joka sopukasta. Ylimman alttarin vieresta pystyi vain nakemaan erivarisia valoja, suitsukkeita, hedelmia ja buddhia kaikista pienista raoista. nakymaoli todella kaunis.

Vietnamissa pagodoissa on tapana tarjoilla teeta kavijoille. Ensimmaisen luolapagodan jalkeen istuimme aika pitkaa teella kahden vanhuksen kanssa hopotellen kaikenlaista ilman yhteista kielta. Se oli mukavaa. Kerroimme heille, mita reittia olemme Vietnamiin paatyneet ja he kyselivat, kuinka vanhoja olimme ja olivat kovin kiinnostuneita Vietnam-kirjastani. Mies luuli, etta olimme 17-vuotiaita.

Vietnamilainen ruoka ei ole ollut kovin kummoista. Olemme syoneet katukeittioiden seisovissapoydissa riskeista huolimatta. Seisovassa poydassa on se hyva puoli, etta silloin tietaa suunnilleen, mita tilaa. Olemme tilanneet lahinna paitettuja kaali- ja kurpitsasuikaleita, pahkinoita ja valilla kalaa tai katkarapuja. Kurpitsa ja pahkinat ovat oleet riisin kanssa kaikista parhaita.

Ruoka ei ole itsessaan kovin mausteista, mutta jokaisen poydan paassa on aina paria tulista kastiketta, chilimarinoituja valkosipuleita ja vietnamin kuulua kalakastiketta, jota on kaikkialla. Kalakastike haisee hieman happamalta juustolta, mutta maistuu happamalta kalalta. Aluksi en oikein pitanyt siita, mutta nytten laitan sita lahes aina riisin sekaan. Itseasiassa se on aika herkullista.

Olemme saaneet maistaa myos vietnamin erikoisia jalkiruokia vietnamilaisten innoittamana tai tarjoamina. Parasta on ollut inkivaarisokeriliemessa kypsysetetty taikinakeitto pahkinarouheen ja valkoisen juuriraasteen kanssa ja shua chua [shet chua] eli pakastekylma jugurtti. Se on herkullista kuumina paivina lounaan jalkeen. Olemme myos maistaneet ruskeaa, taikinanoloista, pehmeaa kakkua, jonka sisalla on pahkinoita. Se on myos herkullista,mutta tuhtia kuin toffee.

Hedelmat ovat aivan ihania taalla ja edullisia. En ole koskaan maistanut niin makeita banaaneja tai mangoja. Vietnamissa on ihan oma, vihrea mangolaji. Jos pystyisin, lahettaisin kotiin laatikollisen mangoja maistiaisiksi! Ne ovat niin makeita ja herkullisia, Suomesta ostettavat mangot eivat ole mitaan niiden rinnalla.

Oudoimmat ruoat, mita olen tahan mennessa nahnyt ovat olleet aivot, kokonainen ruoansulatuskanava, ruokatorvi ja esikypsennetty, kokonainen koira. Se naytti hieman possulta, mutta paa paljasti sen koiraksi. En tieda, pitaisikohan joku paiva viela maistaa. Kaarmetta ainakin haluaisin tai touikkia, ne ovat kuulemma todella herkullisia.

Olemme olleet nytten kaksi yota Cao Bangissa, suuressa, mutta tohruisessa ja edullisessa pohjoisen kaupungissa. Matka tanne Lang Sonista kesti nelja tuntia ja maisevat koko matkan ajan olivat taivaallisia. Mutkikas ja pomppuinen tie kulki pitkin viidakkometsaa ja kamelinkyttyravuoria. Valilla ajoimme ohi pienien kaupunkien ja kylien, joissa ihmiset moivat hedelmia ja lihaa ja kyntivat riisipeltoja vesipuhveleiden kanssa. Yhdessa kaupungissa nain, kuinka paistettu,kokonainen sika koytettiin mopon takaosaan selalteen kiinni. Maailma taalla on niin erilainen.

Hotellihuoneessamme on satelliittitelevisio. Ette usko kuinka rentouttavaa on katsella pitkasta aikaa telkkarista elokuvia ja piirettyja. Tanaan olemme istuneet melkein koko kuuman paivan katsellen disneyn chanelilta kaikkia disneyn elokuvia, koska Saana on voinut hieman huonosti, emmeka voineet viela tanaan lahtea ihastelemaan Vietnamin laajinta vesiputousta Kiinan rajalle. Seitsemalta alkaa Rottatoule.

Eilen teimme paivaretken mopojen kyydissa Hang Pac Bolle, Ho Chi Minh salaiselle piilopaikalle ennen vallankumousta. Oli mahtavaa istua mopon kuudissa, se oli ensimmainen kertani. (Ethan iska ole vihainen? Ilaman mopoja ja kuskeja emme olisi paasseet moikkaamaan seta Hoota. )Ajoimme taas keskella epatodellisia maisemia ja naimme ohimennen pienten kylien arkea. Osassa kylissa talot oli tenty pelkasta lannasta ja katot olivat olkia.

Seta Hon piilopaikka oli pienessa luolassa keskella viidakkoa, vain 3 km paassa Kiinasta. Luolan vieressa virtasi turkoosi joki ja metsesta kuului vain heinasirkkojen soitto. Viidakko on maaginen paikka. Miljoonittain kasveja silman kantamattomiin ja jos nakee taivaan, se on kosteudesta lahes valkoinen.

Luolan lisaksi Pac Bossa oli Hon kivinen kirjoituspoyta ja tuoli joen toisella puolella ja kahden kilometrin paassa ylistysmuseo Vietnamin hurjalla ja suurelle vapauttamiehelle. Museossa oli jopa erillinen alttarihuone miehen muistolle. Hon patsaan edessa paloi suitsukkeita ja taustalla oli punainen kangas keltaisen tahden ja vasaran ja sirpin koristelemana.

Cao Bangissa on iso torialua, josta saa ostettua lahes mita tahansa. Tanaan ostimme kaksi riippumattoa tulevia vaadakkoja varten ja ekanapaivana ostin itsellenio vietnamilaisen kauluspaidan ilman kauluksia. Lahes kaikilla tyolaisnaisilla on sellainen paalla loysien kaprihousujen ja bambuhatun kanssa.

Kun kuljemme torilla, ihmiset tulevat koskettamaan ihoani ja silittamaan poskeani, koska olen niin vaalea. Se on todella kummallista. Valilla ihmiset tulevat vain kattelemaan ja yrittavat pilke silmakulmassa naittaa ohikulkeville pojille. Ihmiset myos nauravat ja kummastelevat vihreaa, Tanelin vanhaa antennipipoani. Se on heista todella huvittava.

Kiina lapi kolmessa ja puolessa paivassa, huh. Oletko kummempaa kuullut? Ja nyt Vietnamissa. Olen ihan pyoralla pâastani.

Beijing oli muuttunut kolmessa vuodessa ihan oudoksi paikaksi. Se ei ollut enaa yhtaan niin nuhjuinen ja roskainen kaupunki jona sen muistan. Talot oli kunnostettu, tiet siivottu ja ihmiset pistetty kadulle toihin myymaan karttoja ja Kiinan lippuja. Koko kaupunki oli sliipattu siistiksi ja opasteet muutettu englanniksi. Olympialaisten mainoksia oli vielakin kaikkialla, samoin kraasaliikkeita.

Lauantaina ennen kuin lahdimme Nanningiin kavimme moikkaamassa ah,niin sủurta ja jostain pain mahtavaa Maoa Tianamenin aukiolla. En ollut tunnistaa aukiota samaksi aukíoksi, jonka nain kolme vuotta sitten: se oli taynna mainoksia ja hienoja, punaisia kukka-asetelmia. Tianamen ei ollut enaa niin suuri ja valtava vaan pieni ja punainen. Aukio oli taynna kiinalaisia lapsiperheita, jotka ottivat turistikuvia Maosta ja heiluttelivat Kiinan lippua. En olisi ósannut suunnístaa enaa aukiolta kanadalaisen ravintolaan, paikat olivat niin muuttuneet.

Taytyy myontaa, etta junamatka Beijingista Nanningiin oli aika karu. Matka kesti 28 tuntia ja vaunu oli koko matkan ajan tupaten taynna ihmisia. Kuvittele Helsingin ruuhkaratikka pahimmillaan, niin saat jonkunlaista osviittaa. Kaikilla ihmisilla ei ollut istumapaikkaa, joten heilla oli omat retkituolit mukana. Olimme onnekkaita, etta olimme saaneet istumapaikat, vaikka ne olivatkin ikkunan vieressa ja kaukana vessasta. Koska ihmisia oli niin paljon, ei kaikkien matkatavarat mahtuneet hattuhyllyille. Laukkuja oli lattialla, penkkien ja poytien alla ja ihmisten sylissa.

Istuimme polvet sylissa melkein koko matkan pienissa nurkissa. Vessaan meno oli sellainen seikkailu- ja pujottelurata, etta ekan paivan aikana en paassyt vessaan kertaakaan. Istuin vain koko ajan ja soin valilla kiinalaisia hedelmia nalkaani. Olo oli uupunut ja allo, koska en saanut mitaan kunnollista ruokaa syotavaksi ja kaikki paikat olivat niin turvonneita. Takapuoli ja polvet olivat niin puutuneita, etta loppuvaiheessa kipua ei enaa tuntenut. En voi muuta sanoa kuin, etta kokemus se oli. Ehka nyt uskallan sanoa, etta tiedan, miten kiinalaiset matkústavat ja milta se tuntuu. Enaa automatka Lappiin ei tunnu miltaan.

Saavuimme Nanningiin illalla yhdeksan aikoihin. Ulkona oli todella kuuma ja hiestovaa. Pairin paivan aikana olimme matkustaneet lumisateesta tropiikkiin, uskomatonta.

Nanning oli todella mukava ja lamminhenkinen kaupunki, juuri sellainen jona Kiinan muistan. Kaduilla oli paljon ihmisia, kengankiillottajia, yksinaisia hedelmamyyjia ja katukeittioita. Kun olimme loytaneet meille halvan hotellin yhdeksi yoksi, kuljeskelimme vain kadulla ja hengitimme Kiinaa. Ostin kadulta hoyrytetyn maissin, joka oli ihana. Lamminta ruokaa pitkasta aikaa. Ennen nukkumaan menoa kavimme viela syomassa paikallisessa katukeittiossa kiinalaiste ruokaa.

Seuraavapaiva Nanningista Vietnamiin oli aika lepponen. Emme tieneet etukateen mitaan muuta kuin, minka tyyppisilla kulkuneuvoilla, milla hinnoilla ja mihin kaupunkeihin meidan oli syyta matkustella, jotta paasisimme helpoiten rajan yli. Mitaan tietoa siita, mista mikin lahti ei etukateen meilla ollut, mutta silti kaikki sujui todella mutkattomasti. Hotellilta saimme tietaa, etta bussilla numero 41 paasisimme rautatieaseman edesta bussiasemalle, josta voisimme jatkaa toisella bussilla Pingxianiin, rajan lahella olevaan pieneeen kaupunkiin. Tietenkin ensiksi luulimme paasevamme 41 Pingxianiin saakka, kunnes tajusimme bussin olevan sisasenliikenteen bussi.

Bussiasemalla lippujen oston jalkeen meilla oli kolme minuuttia aikaa loytaa oikea bussi jostakin tuntemattomasta. Lahdimme vain juoksemaan johonkin suuntaa, joka sattui olemaan oikea ja kerkesimme. Ehka matkamme tiperin lahto. Laiturille juostessa en ajatellut muuta kuin, etta me kerkeamme, vaikka mika olisi.

Bussi Nanningista Pingxianiin oli luksusbussi. Penkkeja sai liikuttettua kahteen eri suuntaa, ymparilla oli tilaa ja ilmaa, edessa telkkarit, joista tuli kiinalaisia musiikkikonsertteja, sketsiohjelmia ja taisteluelokuva, ja ennen bussin lahdettya kaikille jaettiin puolen litran vesipullot. Olimme poyristyneita, varsinkin silloin kuin 2,5 tunnin jalkeen olimme jo perilla. Matka tuntui vain pienelta pyrahdykselta hard seat-junamatkan jalkeen. Pingxianista otimme taksin rajalle, koska meilla ei ollut mitaan tietoa, mista minibussit lahtivat ja hinta saatiin sovittua samaksi, mita se meidan tietojen mukaan julkisilla olisi ollut eli kahteen euroon yhteensa.

Rajan ylittaminen kavellen oli todella kivaa. Raja sijaitsi keskella viidakkoa ja kaikki ihmiset vain loikoilivat tai ottivat paikasta turistikuvia. Olimme jalleen kerran ainoat lansimaalaiset ja hieman pihalla, minne suuntaan oli kaveltavat. Tullivirkailijat osoittelivat meilla kasin eri suuntia ja paikoja, joihin oli mentava ja toivottivat tervetulleiksi. Vietnamin rajalla ei ollut edes mitaan portteja tai tiukkoja seilontoja, meidan vain piti hakea eri lappuja eri luukuilta, taytella niita ja kevella edes takas. Kaikille luukuille me menimme yhta aikaa ja passeja tarkistaessa virkailiojat kyseilivat poikaystavistamme ja kehuivat meita kauniiksi.

Nyt olemme olleet vajaa kolme paivaa rajan lahella olevassa pikkukaupungissa Lang Sonissa, joka on ihana kaupunki. Kadut ovat taynna hedelmamyyjia, muovituolibaareja ja katukeittioita. Kaupungin ymparilla on vain viidakkovuoria ja iltaisit paikallisen karaokebaarin, autojen toottailyjen ja korien satunnaisten haukuntojen lisaksi ei kuulu muuta kuin heinasirkkojen maagista soittoa.

Ihmiset ovat todellaystavallisia ja vilkuttelevat, kun kavelemme pitkin katuja. Tiistaina, kun istahdimme sadetta karkuun kadun varrella olevaan muovituolibaariin mehuille, baarin myyja ystavineen alkoi hopottelemaan meille kaikenlaista ja tutkimaan matkapaivakirjojamme. Vietnamilaisilla on outo tapa alkaa huutamaan ja nauramaan yhta aikaa, jos jotain kummaa sattuu. Jos joku tekee jonkun hopson virheen, hanta lyodaan kevyesti kylkeen ja sit huudetaan yhdessa.Todella kummallista ja meluisaa.

Tanaan aamupaivalla viarailimme paikallisessa buddhalaisessa temppelissa. Temppelissa oli suuremmoiset seremoniasembalot menossa, kun saavuimme sinne. Naiseksi pukeutunut mies tanssi ensimmaisen alttarin edessa, jakeli rahaa, ruokaa, olutta, viinaa ja tupakkaa kaikille ja vaihtoi vaatteita, koruja ja paahineita neljan avustajan avustuksella. Valilla miehella oli paassaan kimaltelevien korujen lisaksi kampa ja valilla han flirttaili vaaleanpunaisen hoyhenviuhkan takaa yleisolle ja alttarille. Musiikki soi todella kovaa ja ihmiset taputtivat. Meno oli todella hurjaa.

Alttarin toisella puolella toisen alttarin edessa oli meneillaan samanlainen seremonia, mutta hillitympi. Keskella ei tanssinut naiseksi pukeutunut mies, vaan nainen, jonka vaatteita myos vaihdettiin parin minuutin valein. Paikallisia ihmisia oli tullut bussilastettain seuraamaan seremoniaa. Ehka joka kuun 15.paiva on buddhalaisilla juhlapaiva, en ole varma.

Mekin saimme rahaa, ruokaa ja kaikkea mahdollista, mita oli tarjolla, kuten muutkin ihmiset. Emme olisi oikein halunneet ottaa niita vastaan, koska ne eivat kuuluneet meille, mutta emme voineet kieltaytyakkaan, koska se olisi ollut liian epakohteliasta. Lopulta emme voineet muutakaan, kuin ottaa paikallisten tapaan sivusta pahvilaatikon, jolla pystyisimme kantamaan hedelmat ja limut hotellille. Rahat annoimme temppelissa pyorivalle koyhalle mummulle ja temppelin omaan rahankeraysboksiin. Ihmiset olivat iloisia antaessaan meille lahjoja.

Temppelin jalkeen lahdimme seikkailemaan suomalaisen Nikon kanssa paikallisilla luolille ja kiipeilemaan nakoalavuorille, jotka nakyvat hotellimme ikkunasta. Vuorilta nakyi koko Lang Son, joka on variltaan kuin karamellipussi vihreassa viidakossa. Kaunista. Taalla on niin ihanaa ja rauhallista olla, juuri sellaista, jota olen pari vuotta haaveillut.

Aika sattumaa, etta kaupungin ainoat lansimaalaiset meidan lisaksi ovat suomalaisia, asuvat samassa hotellissa ja molemmat ovat viela Nikoja. Joskus maailma tuntuu liiankin pienelta, vaikka se on tajuttoman suuri.

Arvaatkos, minne tanaan tulimme? Taalla on lamminta, ihana, tuttu tuoksu, olen ollut taalla ennenkin ja taalla on miljoonittain ihmisia. Tietenkin: Beijing!!!

Tuli jotenkin tuttu ja haikea fiilis, kun saavuimme tanne. Naita tuoksuja, kadulle kaartuvia puita ja hulvattomia pyorailijoita olen kaivannut monesti. Hesaria pitkin kavellessa tuli usein syksyisin ja kevaisin Kiinan mieleen. Ja nyt olen taalla taas. Ihanaa. Nama tuoksut mielyttavat makuhermojani, hmmm.

Junamatka tanne ei ollut ihan niin nautinnollinen kuin tanne saapuminen. Matkustimme kupeessa ja se oli ihan kauheaa. Vaunu oli taynna lansimaalaisia, vain pari kiinalaista, ja kaikkialla oli siistia ja steriilia. Loossit oli sisustettu kullalla ja punaisella, jokaiselle oli oma televisio ja kuullokkeet ja poydalla oli iso kasa teeta ja pikakahvia. Tassa kaikesta turhastoko meian piti maksaa ihan sikana? Kamalaa. Olisin voinut maksaa siita, etta olisin paassyt plastkartnyyn paikallisten luo, mutta kansainvalisissa junissa se ei ole mahdollista. Tylsaa.

Samassa loossissa meidan kanssa oli ranskalainen, todella mukava pariskunta. He olivat matkalla Nepaliin ja maailmanympari. Opetimme heille venalaisen korttipelin ja tarjosimme nutellaa ja kekseja. He olivat ihan otettuja. Lauloimme heille myos ranskalaista lastenlaulua norsusta, joka on juuttunut hamahakinverkkoon. Opimme laulun Hugolta ja Nathalta.

Vaikka Kiina on ihmeellinen maa, emme aijo viettaa taalla enempaa aikaa. Kiinaan taytyy tehda aivan oma, parin kuukauden matka joskus tulevaisuudessa. Lahdemme huomenna junalla Nanningiin, josta matkaamme luultavasti maanantaina bussilla rajalle. Aiomme ylitamme Kiinan ja Vietnamin rajan kavellen. Se on ihan laillista. Junamatka Nanningiin kestaa 28 tuntia ja olemme hard seat-luokassa. Oho, luokka tuli taas valittua puolivahangossa. Aika mielenkiintoista. Muissa luokissa ei ollut enaa tilaa, luultavasti. Ollaan Saanan kanssa valilla vahan hopsoja.

Kello on 22:44. Nukuttaa. Viimeyona paastiin vasta yhden jalkeen nukkumaan, koska ylitettiin raja vasta illalla. Koska kaikkien ihmisten passit ja muut lappuset taytyi tarkistaa ja ratakset vaihtaa Kiina raiteisiin sopiviksi, seisoimme rajalla noin viisi tuntia vessat lukittuina. Minun rakoni tuntien, yhdelta oli aika tukalat oltavat. Onneksi nyt paaseen nukkumaan isoon, valkoiseen ja toivottavasti pehmeaan sankyyn.

Hyvaa yota kaikille ja suukkoja!
Ehka seuraavalla kerralla olen jo Vietnamissa.

Ihanaa.

Vihdoinkin sain kirjoitettua Gobin matkan loppuun. Hu, se oli kamalaa, koska en vain tiennyt, miten sen olisin kirjoittanut jarkevasti ilman paanrajahdysta. Tiedan, tyyli ei ollut kaikissa mielyttavin, mutta se oli helpoin.

Nama pari paivaa, mita olemme nytten UB:ssa Gobin jalkeen viettaneet ovat olleet aika rauhalliset. Lauantai meni taysin pyykkia pesten ja paivakirjaa kirjoittaen. Illalla veimme koko porukalla kuskimme ja Bolodin, ystavallisen hostellinpitajamme, syomaan Malesialaiseen ravintolaan. Ravintolan jalkeen jatkoimme iltaa baarissa ja joissain todella kummallisessa paikallisessa clubissa. En olisi ikina uskonut loytavani itseani sellaisesta paikasta! Discovaloja, kummaa musiikkia ja oudosti tanssivia ihmisia. Olimme paikan ainoat lansimaiset ihmiset, joten moni yritti tulla juttelemaan meille kaikenlaista. Kun tanssimme Saanan kanssa hopsoja tansseja tanssilattialle, ymparillemme liimautui yht'akkia kymmenittain mongolialaisia poikia, jotka Natha kavi heittamassa pois. Istumapaikkamme lahelle ei kuitenkaan kuka tahansa paassyt, koska vieressamme seisoi heti alusta saakka ainakin kolme vahtimiesta koko illan ajan. He heittivat kaikki epaillyttavat tyypit heti pois. Muiden poytien aaressa ei seisonut portsareita. Oli aika kiva huomata, etta joku halusi automaattisesti pitaa meista huolta ilman mitaan takaa-ajatuksia. Sunnuntaiaamuna herasimme jo ennen yhdeksaa, koska Amsterdam cafeessa oli tarjouksena croisantteja 1000 tokrottiin ( 1e on 1600 T:ta). Ostimme Nathan ja Saanan kanssa niita 23.

Maanantaina yritimme menna katsomaan Ulan Baattarin kummia maisemia Zaiza-vuorille, mutta oli niin kova tuuli ja olin unohtanut ottaa takin mukaan, etta emme voineet menna. Kavimme sitten Jussin kanssa Talvipalatsilla, Mongolian tarkeimmalla monastrialueella liikenneympyrassa vietetyn piknikkihetken jalkeen.

Talvipalatsi toi mieleen ulkonaollisesti Kiinan temppelit, mutta hengeltaan paikka oli ihan erilainen. Se ei ollut niin pramea ja ylistava, pikemminkin kiero ja korvaan viheltava. Seinilla oli buddhalaisia silkki- ja maalaustoita, jotka olivat taynna ihanan hulluja tapahtumia. Jumalat tanssi, niksauttelivat niskoja ja katsoivat suoraan silmiin tai omaan verkkokalvoonsa. Haluan joskus jonkun sellaisen tyon vessani seinalle tai keittioon.

Talvipalatsin sisalla oli museo Mongolian vimeisesta kuninkaasta, joka oli asunut kyseisessa monastriassa. Kuninkaan ja kuningattaren huoneet olivat totuttua pienempia, mutta vaatteet, korut ja paahineet suuria ja koristeellisia. Museossa oli myos vanhoja, isoja maaluksia, joihin oli piirretty paljon pienia arjen tapahtumia. Kuvissa synnytettiin, ratsastettiin, kidutettiin, laitettiin ruokaa, kaadettiin puita, rakasteltiin, syotiin, juotiin ja oksennettiin. Aasiassa vanhoissa maalauksissa on paljon enemman karua ja harskia realismia kuin lansimaisissa maalauksissa.

Eilen satoi lunta! Lahdimme aamulla aikasin vanhalle temppeli-alueelle ja jalkamme kastui rannasta. Oli todella kummallinen fiilis, en odottanut saavani talla matkalla lunta niskaani! Maa ja vaatteet tulivat ihan valkoiseksi lumesta. Ihmiset kulkivat kaduilla sateenvarjot paan paalla ja palelivat. Koko kaupunki naytti ihan joltain hiihtocitykeskukselta, koska ymparilla olevat vuoret muuttuivat myos valkoisiksi. Kaupungista tuli taianomainen, mutta vain hetkeksi. Aamulla lumet olivat jo sulaneet ja nyt kaupunki on kuin iso vesilatakko. Suurien latakkojen kohdille on laitettu tiilia ja kivia, joiden kautta voi hyppia eteenpain. Vain vuorilla on viela hieman lunta, mika nostaa vuoret uudella lailla esiin. Enaa ne eivat ole vain harmaata taustavaria.

Eilinen temppeli-alue, jossa kavimme oli kiintoisa. Menimme sinne heti sen avauduttua, jotta nakisimme aamuseremoniota. Olimme ainoat lansimaalaiset koko alueella, mika tuntui kummalta. Kaikki muut olivat mongolialaisia, jotka olivat tulleet harjoittamaan uskontoaan. Ihmiset rukoilivat, tervehtivat mielettoman massiivista ja voimakas tahtoista, 26 metrista kultaista buddhaa ja antoivat lahjoja eri buddhille. Taustalla soi harras buddhalainen musiikki hiljaisten kuiskausten lomassa. Tunnelma oli vaikuttava.

Naimme myos alueella munkkien eri aamutoimia. Yhdessa jurtassa vanhemmat munkit soivat aamupalaa, jota nuoret munkkioppilaat tarjoilivat, ja joivat teeta. Yksi munkeista puhui aina valilla kannykkaan ja naureskeli. Lattialla oli vaaleanpunaisia muoviampareita. Yhdessa temppelissa taas meidan piti laittaa tossut jalkaa ennenkuin paasimme katsomaan munkkioppilainen ensimmaista oppituntia. Pojat lukivat aaneen rukouksia, soittivat rumpuja ja tarjoilivat toisilleen lamminta maitoa. Osa pojista kyllakin vain pyoritteli paataan tai tutki varpaitaan. Opettajatkaan eivat olleet joka paikassa taysin hereilla. Ennen tunnin alkua nain poikien syovan tikkareita temppelin edessa.

Tanaan kavimme myos eraassa vanhassa temppelimuseossa ennen Zaiza-vuorelle kiipeamista. Museossa oli vanhoja seremoniapukuja, erilaisia buddhia ja jumalia ja vaikuttavia maalauksia karsimyksesta. Maaluaksissa hengilla ja elaimilla oli valta, jota he kayttivat samallalailla kun me ihmiset kaytamme nyt meidan valtaamme elaimia kohtaan: kidutetaan, teurastetaan, pistetaan toihin ja sidotaan puuhun kiinni. Monet kuvat olivat todella rajuja, raakoja ja vaikuttavia. Vaikuttavuutta lisasi seinilla roikkuvat silkiset ihmisen nahat ja paat.

En ole viela kertonut, etta perjantaina ennen Gobille lahtoa kavimme katsomassa perinteista mongolialaista kansantanssi ja -musiikki esitysta. Esitys oli taysin turisteille tehty ja siina esiteltiin pienilla esityksilla erilaisia musiikkityyleja ja tansseja. Oli kurkkulaulantaa, kansanlauluja, perinnesoittimia, akrobatiaa, seremoniatanssia ja kansantanssia. Tykkasin erittain paljon soitin- ja tanssiesityksista.

Mongolialainen kansantanssi oli erittain mielenkiintoista ja kiehtovaa. Siina kaytettiin paljon ylavartaloa ja kasia, niksuteltiin olkapaita ja liikutettiin paata eri kulmissa. Liikekieli oli kovin kulmikasta ja jamaraa, mutta sita pehmensi jalkojen keveys. Jalat leijuivat kulmikkaan ylavartalon mukana ja tekivat kevyita roondeja silloin talloin. Jalat olivat kuin hoyhen vieterinuken alapuolella. Mieletonta. Kiinnostuin tanssissa niin paljon, etta ajattelin tulla ehka joskus opiskelemaan sita tanne vuodeksi tai pariksi. Minua kiinnostaisi kokeilla, minkalaista mongolialainen kansantanssi olisi tanssittuna nykypaivan musiikkiin tai milta se vaikuttaisi nykytanssin kanssa. Se oli kylla jo nyt melkein kuin nykytanssia, paljon samoija elementteja. Toinen asia, mika minua kiinnostaisi lahtea kokeilemaan, olisi nykytanssikoreografia mongolialaiseen perinnemusiikkiin, vaikka kurkkulaulantaan. Esityksia katsellessani minulle tuli jo muutamia ideoita mieleen...

Hei, jos tahdot saada matkaamme myos toisenlaista nakokulmaa, kay lukemassa Saanan blogia osoitteessa oktokekko.livejournal.fi . Se varmasti avartaa. tsek

Apua, olen kokenut ja nahnyt nyt jotain sellaista, mita on todella vaiketa kasittaa ja tajuta, jos ei itse ole kaynyt Gobissa. Gobi oli epatodellista todellisuutta. En olisi ikina uskonut nakevani, mitaan sellaista. Maisemat olivat niin hammastyttavat, etta meinaan pyortya, kun pelkastaan ajattelen niita. Vuoria, 360 astetta aroa, kivia, aavikkoa, dyyneja, rotkoja, luolia, kuolleita kasveja, elaimia, punasta, ruskeaa, vihreaa, oranssia, tahtia, linnunrata, paahtava aurinko, kylma tuuli... En ole koskaan aikaisemmin nahnyt mitaan sellaista.

Gobin matka oli jarkatty hostellimme kautta. Yksi paiva maksoi 18 $ ja pakettiin kuului teltta, makuualustat, makuupussi, peitot, ruoanlaittovalineet, aterimet, kuski ja auto. Ruoka ei kuulunut pakettiin, joten kokkasimme joka paiva itse ruokamme. Matkassa meita oli yhteensa seitseman: viisi suomalaista (Jussi, Mari, Heidi, mina ja Saana) ja kaksi ranskalaista miesta Natha ja Hugo. Heidi ja Natha olivat minun lisaksi kasvissyojia, joten teimme ainoastaan kasvisruokaa koko viikon. Aaa, mika onni. En olisi pystynyt syomaan lihaa, vaikka niin ensiksi ajattelin.

Auto, jolla matkasimme Gobin karua maata pitkin oli vanha neuvostoliittopaku. Se naytti ihan Muumien morolta. Samanlaisia autoja nakyi autiomaassa paljon, varsinkin paikallisilla. Niissa on kuulemma hyvat renkaat autiomaan erilaisiin olosuhteisiin. En ole asiasta niinkaan varma, silla meilla puhkesi oikea eturengas matkan aikana nelja kertaa. Viimisella kerralla puhkesi myos ulommainen rengas ja yksi penkeista lahti irti. Voitte kuvitella kuinka iloinen kuskimme oli. Onneksi han oli nappara kasistaan ja osasi korjata renkaan (ja tuolin) joka kerta.

Ensimmaisena paivana kavimme kaupassa ostamassa ruokaa kolmeksi ekaksi paivaksi ja ajoimme auringonlaskuun saakka. Istuin alkumatkasta takapankilla, mika oli erittain huono idea. Tie oli mutkainen ja pelkkia pomppuja taynna. Minua oksetti, heikotti ja allotti. En pystynyt kunnolla hengittamaan, koska ikkunoista tuli auton sisalle mieleton maara polya -aurinkolasit oli puhdistettava viiden minuutin valein, jos halusi nahda jotakin. Ajattelin, etta en tule millaan selviamaan viikosta tallaisella menolla. Olin lahes valmis lahtemaan takaisin Ulan Baattariin, kunnes lopulta pysahdyimme pienella paussille. Raitis ilma ja jakkimaidolla maustettu tee helpotti oloani. Kun jatkoimme matkaa, sain istua ihan edessa, jossa meno oli taysin toisenlaista. Pomput eivat tuntuneet yhtaan niin pahalta. Ette arvaakaan, kuinka iloinen olin.

Ensimmaisena yona leiriydyimme autiomaan keskelta loytyneen jurtan viereen. Ilta oli kylma ja ruoan valmistuminen kesti ikuisuuden. Onneksi olin kaynyt ostamassa itselleni pipon edellisena paivana, ilman sita aivot olisivat olleet kovalla koetuksella -joka ilta.

Oli kummallista huomata, etta kun aurinko laskee, tulee oikesti taysin pimeaa. Ainostaan otsalampun valo voi antaa valoa. Sita on vaiketa kasittaa ennen kuin sen todella kokee, koska on kasvanut ja elanyt aina sahkon vieressa. Kun tuli pimeaa, ei sita voinut muuta kuin menna nukkumaan. Jurtassa asuvan perheen puuhatkin pikku hiljaa hiljenivat, kun aurinko oli kokanaan havinnyt nakyvista. Aurinko laski joka ilta seitseman aikaan.

Ensimmainen yo oli todella kylma. Nukuimme kahdestaan Saanan kanssa yhdessa teltassa, mika oli erehdys. Herailin yolla vahan valia ja toivoin aamun jo sarastavan, jotta enaa ei tarvitsisi yrittaa nukkua. Minulla oli paallani yopuku, pitkikset, pitkahihanen, pipo, kaulahuivi, silkkipussi, vanha makuupussi ja peitto. Olisi pitanyt tajuta laittaa viela enemman vaatetta paalle.

Toisena paivana olimme ehka hieman eksyksissa. Teimme monia u-kaannoksia ja kysyimme tieta. Koska autiomaassa ei ole kunnollisia, karttaan merkittyja teita, on vaarin sanoa, etta kysyimme tieta. Pikemminkin kysyimme suuntia. Jos arolla meni jonkunlainen tie, oli se pelkastaan autojen itsemuodostama kaistale, jonka tuuli oli kovertanut serpentiiniksi. Seitseman paivaa sellaisten paalla, 10 tuntia paivassa. Istuminen oli aika rankkaa ja nukkua ei voinut, koska meno oli sen verran hurjaa.

Toisena paivana, sunnuntaina pysahdyimme kiipeilemaan punaisille kivilohkarekallioille. Aurinko paistoi niin kuumasti, etta autiomaa oli aivan hiljainen. Vain valilla kuuli koppakuoriaisten naksuttelevan ilmassa viimeisilla voimillaan. Kun kiipesi tarpeeksi korkealle, ei nahnyt muuta kuin punaista ja ruskeaa aroa ja kallioita. Olimme keskella ajattomuutta ja eksyksissa, mutta yhtaan ei huolettanut. Otimme Saanan kanssa hauskoja gekko-kuvia toisistamme ja makoilimme kivilla.

Sunnuntaina ajoimme taas todella myohaan ja jaimme yopymaan savannipuiden katveeseen. Paikasta tuli mieleen Leijonakuninkaan maisevat. Auringonlaskukin oli lahes samanlainen: todella kaunis ja nopea. Taivaanranta nakyi vain punaisena. Koska ilta oli todella lammin, jaimme ulos nukkumaan tahtien alle. Se oli ihanaa. Miljoonittain tahtia kaikkialla ja linnunrata, joka oli kuin iso sateenkaari valkoisena. En ole koskaan aikaisemmin nahnyt niin paljon tahtia kerralla, linnunrataa niin selvasti tai nukkunut taivasalla. Aamulla herasimme niin aikaisin, etta nakisimme myos auringon nousun.

Maanantai oli todella janna paiva. Aamupaivalla kavimme moyrimassa pienessa luolassa, jossa vaatteet muuttuivat valkosiksi ja ajoimme valkoisille kielekkeille erittain mutkaista ja rotkoista tieta. Mari istui etupenkissa ja sulki silmansa vahan valia huokausten valilla. Me muut nauroimme takana.

Valkoiset kielekkeet olivat todella mahtavat. Ajoimme niiden paalle ihan ylossaakka katselemaan maisemia. Kielekkeiden seinamista pystyi nakemaan vuosien saatossa syntyneet eri kerrokset eri varisina raitoja. Useimmat raidat olivat vanhan roosan eri savyja. Kielekkeiden alapuolella oli myos vaaleanpunaisia kumpuja, jonne laskeuduimme kielekkeen seinamaa pitkin. Kummuilla juokseminen oli kuin suurelta kivelta kivelle hyppimista ja todella vapauttavaa.

Kun lahdimme kiipeamaan kieleketta pitkin takaisin ylos, valitsimme Saanan kanssa vahingossa vaaran reitin. Tie oli melkein pystysuoraa seinamaa, joka mureni helposti. Tajusimme vasta puolessa valissa, etta tama ei ollutkaan se sama kohta, josta olimme tulleet alas, mutta takaskaan ei voinut enaa kaantya, koska kieleke oli niin jyrkka, eika se enaa ehka kestaisi. Meidan oli pakko jatkaa ylospain. Joka kerta kun Saana astui edessani ylospain, pelkasin, etta kieleke ei kesta. Koska seinamassa ei ollut kuin yksi reitti nousta ylos, oli minun pakko astua samoihin paikkoihin, kuin Saanakin. Joka kerta, kun laitoin kateni tai jalkani johonkin kohtaan ja ponnistin ylospain pelkasin seinaman murtuvan. Pelolle ei voinut kuitenkaan antaa minkaanlaista valtaa, koska ylos oli pakko paastava keinolla milla hyvansa. Painopiste oli vain yritettava pitaa mahollisimman keskella ja lahella seinamaa.

Kun olimme paasseet kiipeamaan seinamaa lahes ylossaakka, huomasimme, etta ihan ylos oli siita kohti mahdotonta paasta. Hugo oli viela silloin alhaalla, joten yritimme huutaa hanelle tien olevan mahdoton. Han ei kuitenkaan kuullut, joten sain taas pelata kielekkeen murtuvan. Hugo oli kuitenkin niin pitka, etta han pystyi kiipeamaan yhdesta kohtaa ylos saakka, mika antoi meille voimaa ja uskoa jaksaa loppuun saakka. Ylospaastyamme oli todella helpottunut olo. Me selvisimme, emmeka pudonneet.

Maanantaina pysahdyimme ostamaan lisaa ruokaa isoon kaupunkiin. Kaupunki oli kumma ja karu keskella autiomaata. Tiet olivat asvalttia ja talot betonia. Ihmiset katsoivat meita oudoksuen ja yksi mies toni Saanaa. Kaupungissa oli todella kauheata olla, eika kauppakaan ollut kummonen. Lahdimme sielta nopeasti pois.

Maanantai iltana kavimme Gobin luonnonpuiston museossa, jossa oli paljon taytettyja Gobin elaimia. Olimme nahneet niista aika monia jo livena: antilooppeja, villihevosia, gaselleja, haukkoja (niita on joka puolella!), kotkia, gerbiileja ja kameleita. Museossa oli myos dinosaurusten luita ja hienoja kivia. Museon ulkopuolella oli jurttashoppeja, joista yhta purettiin. Otin tapahtumasta valokuvia ja kun tulin ulos museosta, yksi purkajista, hassu nuori poika, toi minulle mongolialaisen pinssin. Luulen sen olevan joku suojelusmerkki, koska nain tanaan samanlaiset Talvipalatsilla yhden budhan edessa.

Museon jalkeen lahdimme autolla ajamaan luonnonpuistoon. Puistossa oli jakkilauma, joka oli jaada auton alle. Sain aika hauskan kuvan jakeista, jotka tormailevat toisiinsa ja juoksevat autoa pakoon. Jakkeja on kuvassa ainakin kolme, mutta kuva nayttaa yhdelta isolta jakkikarvakasalta. Aika hassuja elaimia. Nayttavat vahan sonneilta, mutta ovat karvaisia kuin berhandilaiset.

Maanantain ja tiistain valisen yon me nukuimme luonnonpuistossa vuorien ymparoimassa laaksossa, jossa asui paljon sopuleita tai jotain muita jyrsijoita. Niita oli hauska ketella pissalla kaydessa. Illalla kerasimme vuorten rinteilta kuivuneita juuria ja oksia ja teimme nuotion. Hugolla oli kitara mukana, joten saimme kuunnella myos elavaa musiikkia ja katsella tahtia. Silloin kuin Hugo ei soittanut, kuski soitti meille mongolialaisia lauluja.

Neljantena paivana paasimme kavelemaan luonnonpuistoon isojen kallioden katveeseen. Kallioden juurilla kasvoi pienia kasveja, joiden lahdet tuoksuivat ihan puolukkahillolta. Katveessa kulki myos pieni puro, jonka yli me hyppelimme monta tuntia. Oli ihanan rauhallista kavella kallioden valissa ja nauraa ranskalaisten kanssa kaikelle hullulle ja ottaa valokuvia. Meilla oli todella hauskaa ja aurinko paistoi. Naimme myos jakin luurangon.

Kavelyretken jalkeen lahdimme ajamaan pienta tieta, joka kulki kallioden valissa. Valilla tie oli niin ahdas, etta auto vain juuri ja juuri mahtui kulkemaan osumatta. Valilla tie oli taas niin kumpuinen, etta etuikkunasta nakyi vain taivasta tai tieta. Kuskimme oli todella taitava, kuka tahanse ei olisi selvinnyt reitista.

Tiistai-keskiviikko yon nukuimme jurtassa ja opetimme Saanan kanssa Jussille ja ranskalaisille pelamaan venalaista korttipelia. Pelasimme pelia puoleenyohon saakka kynttilan ja otsalampun valossa. Jurtan vieressa nukkui iso lauma vuohia ja kun menin yolla pissalle, oli hauskaa nahda 200 silmaa tuijottamassa pelkastaan minua pimeassa. Aamulla menin silittelemaan niita.

Jurtta-alue sijaitsi Gobin suurimpien dyynien vieressa. Kun olimme keskiviikkoaamuna syoneet aamiaisen ja tiskanneet, menimme pariksi tunniksi kavelemaan dyyneille. Riisuimme Saanan kanssa kengat ja sukat ja juoksimme hiekalla paljainjaloin ja teimme hiekkaenkeleita. Vaikka dyynit olivat todella korkeat, eika aikaa ollut enaa paljon jaljella, paatimme kiiveta ihan ylos saakka katsomaan, mita dyynien toisella puolella oli. Juoksimme melkein koko matkan ja oli todella kuuma. Varpaisin sattui joka askeleella. Ylos saakka kiipeminen oli yllattavan raskasta, mutta se kannatti: dyynien toisella puolella oli silmankantamattomiin hiekkaa, jota tuuli oli kuljettanut erilaisiksi muodostelmiksi.

Dyynien jalkeen lahdimme ratsastamaan kameleilla. Kamelit olivat todella isoja ja paksuja ja he kakkasivat ja piereskelivat koko ajan. Kun halusi kamelin menevan eteenpain, oli sanottava tshutshu ja taputettava takapuolta. Jos halusi kamelin pysahtyvan, oli vedettava narusta ja sanottava stop. Minun kamelini oli valilla vahan jaara ja jai syomaan puskia muiden ratsastaessa eteenpain. Ei auttanut tshutsit eika sathtsit, eika laymaytykset. Silloin aina joukon johtava tuli komentamaan kamelia muiden odottaessa edessa. Valilla kamelit alkoivat rapsuttamaan paalla mahaansa tai toista kamelia. Silloin oli nostettava jalat korkealle ylos, jotta kameli ei satuttaisi jalkoja kovin pahasti. Ratsastuksen jalkeen sisareidet olivat hieman jumissa.

Keskiviikon loppupaiva meni ajaessa eteenpain. Koska olimme aikataulusta yleisesti koko ajan hieman myohassa, oli meidan taas ajettava auringonlaskuun saakka. Keskiviikkona olisimme saaneet yopya taas jurtissa, mutta emme halunneet. Yo oli taas niin lammin, etta nukuimme taivasalla. Taivas oli kuitenkin hieman pilvinen, joten emma nahneet tahtia niin paljon kuin ensimmaisella kerralla. Yolla oli myos niin kova tuuli, joka kuljetti hiekkaa kaikkialle, etta piti kaivautua syvalle makuupussiin, jotta kaula ei hiekottuisi. Ennen nukkumaan menoa kuulimme hevoslauman olevan juomassa viereisella lammella. Se oli ihmeellista. Paljon hevosia pimeassa.

Toisiksi viimeisena paivana menimme katsomaan vanhan temppelin raunioita. Ilma oli taas aika viilea, koska olimme koko ajan matkalla takaisin pohjoiseen. Rauniota ei jaksanut kauaa katsella kylmassa tuulessa, vaikka se oli kovin mielenkiintoinen ja hiekasta harmaaksi maalautunut. Minua myos vasytti aika paljon. Yot jaivat kovin lyhyiksi, koska herasimme aina kuuden jalkeen,jotta pystytaan ajamaan mahdollisimman paljon paivassa ja autossa oli pommpujen takia mahdotonta nukkua.

Viiminen ilta oli kaikista kylmin. Tuntui silta, etta varpaat katkeavat, vaikka minulla oli lahes kaikki vaatteet paalla. Oli niin kummaa, miten ilmasto vaihtui niin radikaalisti, kun lahdimme takaisin pohjoiseen. Meita lahes nauratti, koska edellisena paivana olisi tarvinnut shortsit. Kuskimme ei kuitenkaan palellut, vaan kirjoitti antiloopinkakasta maahan Mongolia, Paris, Fin ja sytytti sen palamaan. Lammittelimme varpaitamme kakanloimussa.

Pelkka tapahtuminen kertominen ei anna oikeanlaista oikeutta Gobille ja sen retkelle, mutta muuhun en nyt pysty. Paikka ja mahtavan porukka sai minut niin sanattomaksi. Ja muutenkin, maisemia ja kaikkia nakemiamme elaimia on aivan mahdotonta kuvailla, silla suomenkielessa ei ole tarpeeksi sanoja siihen. Valilla maisemat olivat kuin minttukaakaota ja valilla pelkkaa hiekkaa ja kituvaa puskaa. En olisi koskaan uskonut nauttivani arosta niin paljon tai kuolleiden elaimien nakemisesta -Gobissa luurankoja oli kaikkialla ja joskus kaikki karvat eivat olleet viela maatuneet.

Myos paikalliset ihmiset, jotka matkalla tapasimme, olivat jotain todella suurta ystavallisyytta. Kaikki aikuiset kayttivat perinteisia mongolialaisia asuja, mutta lapsilla oli lansimaalaisia t-paitoja. Vaikka yhteista kielta ei ollut, pelkalla hymylla ja kaden heilautuksella pystyi saamaan paljon aikaiseksi.

Gobin pystyy kasittamaan vasta, kun sen on itse kokenut.