Jatkoa siihen, mihin eilen aamulla jain:





Lopulta huoltsikalle tuli sahkot takaisin ja paasimme jatkamaan matkaamme. Olimme Irkutskissa vasta kuuden jalkeen, joten meilla oli aika tiukka aikataulu kereta 20.35 lahtevaan junaan. Ennen junaa oli haettava maihinnousukortit hostellilta, jotta paasemme maasta pois, ostaa ruokaa pariksi paivaksi, yrittaa hommata jatkolippuja Ulan Udesta Ulan Baattariin ja kereta kavella asemalle, joka sijaitsi kaupungin laidalla.

Lippujen hommaus Irkutskista Ulan Baattariin ei onnistunut. Lahdimme hostellille. Kun paasimme perille, oli ovikello revitty pois seinasta. Ajattelimme jonku viettanaan aika kovia bileita. Koputtelimme ovea, eika kukaan vastannut. Yritimme soittaa puhelimella, mutta emme saaneet yhteytta. Kysyimme naapurinrouvalta apua ja han ehdotti ikkunoista kurkkaamista. Pieni paniikki iski. Kavin kurkkaamassa ikkunoita ja hostelli oli taysin tyhja. Kaikki kerrossangyt oltiin viety pois ja paikka naytti aavemaiselta.
Onneksi tiesimme, missa hostellin paayksikko sijaitsee. Koska aikaa ei ollut paljoa jaljella, paatimme tehda niin, etta mina lahden kauppaan ja Saana menee hakemaan kortit. Koska osa ruplistani oli toisten housujeni salapilossa, enka ollut paassyt vaihtamaan viela vaatteita, ei meilla ollut yhteensa paljoa rahaa ruokaa. Yritin laskea kaupassa ostosten hinnan tarkkaan kauhealla kiireella, mutta epaonnistuin; kassalla huomasin ostosten menevan yli rahojemme. Yritin selittaa myyjalla englanniksi, etta nyt loppu rahat, mutta ei han ymmartanyt. Vastahakoisesti han lopulta suostui miinustamaan mandariinit ostoksistani. Olin hieman nolona, koska kaikki takana olevat mummot alkoivat olla hieman karttyisia tukkiessani jonon etenemisen.
Maihinnousukorttimme olivat hostellin paayksikossa -onneksi. Treffasimme Saanan kanssa hostellin edessa ja lahdimme kovaa vauhtia kulkemaan kohti juna-asemaa. Olin ihan marka ja kuuma paassessamme junaan pari minuuttia ennen sen lahtoa. Oli huojentunut olo, vaikka seuraavasta aamusta ei ollutkaan minkaanlaista tietoa.
Istumapaikkamme olivat plastkarnyluokassa, mutta koska olimme ostaneet istumapaikat, emme saaneet kayttaa patjoja tai huopia. Provonitsat, naispuoliset konduktoorit, valvoivat tarkkaan, ettei kukaan ottanut patjoja kayttoon. Olo oli hieman kuin vankilassa. Oli todella kylma, koska ikkunat vetivat koko yon, valoja ei sammutettu koko matkan aikana ja asemien takia vessat olivat suljettuna monta tuntia. Olimme kuitenkin iloisia, etta saimme oikaistua jalkamme kovilla alustoilla ja saimme samovaarista kuumaa vetta nuudeleihin.
Junan muut matkustajat olivat enemman tai vahemman elaman kolhineita. Kun yritimme nukkua, viereisen loossin buryatilainen mies tuli humalassa hairitsemaan meita ja selittamaan kaikenlaista. Emme tietenkaan ymmartaneet mitaan, mutta mies vain puhui ja puhui. Lopulta emme enaa vain jaksaneet ja jouduimme aika kovin aanin viemaan miehen omalle paikalleen. En tieda heittivatko Provonitsat miehen jossain vaiheessa yota pois junasta.
Juna oli Ulan Udessa aamulla kuuden aikoihin. Tiesimme, etta joltakin bussiasemalta pitaisi lahtea seitseman aikoihin bussi Ulan Baattariin. Kun juna saapui asemalle, lahdimme kovaa vauhtia kavelemaan mahdolliselle bussiasemalle. Aurinko ei ollut viela noussut ja kadut olivat ihan tyhjana ihmisista, vain katusiivoojat lakaisivat katuja. Lampotila oli +1 astetta.
Bussiasemalle paastyamme paikka naytti lahes autiolta, vain muutamia pikkubusseja sielta taalta. Yritimme kylsella kuskeilta, mista loytyisi oikei bussi, mutta kukaan ei tiennyt mitaan. Lopulta yksi mies sanoi, ettei taalta lahde mitaan busseja Ulan Baattariin. Kello oli vahan vaille seitseman. Ei ollut enaa muuta vaihtoehtoa, kuin menna juna-asemalle takaisin ja yrittaa saada viela samana paivana lahteva juna.
Matkalla asemalle muistimme lukeneemme Lonely Planetista eraista Baikal Hotellin edesta lahtevista busseista Ulan Baattariin. Lahdimme tsekkaamaan bussia.
Hotellin edessa oli iso aukio, jonka keskella oli maailman suurin Leninin paa. Se oli valtava ja olemukseltaan todella massiivinen. Siita oli pakko ottaa valokuva, naky oli niin huimaisa.
Kun paasimme hotellille, ei nakynyt bussin bussia. Menimme kysymaan hotellinm respasta lisa tietoa bussissta. Respanainen osasi auttaa meita jonkin verran. Han kertoi, mista bussi lahtee ja monelta. Kello oli 7.20 ja bussin lahto aika oli 7.00. Vaikka kello oli jo niin paljon, lahdimme varmuuden vuoksi katsomaan oliko bussi jo lahtenyt. Venajalla bussien on tapana lahtea noin puoli tuntia myohemmin sovitusta ajasta.
Bussi ei ollut viela lahtenyt. Yritimme saada ostettua lippuja kuskilta, mutta han ei suostunut myymaan. Sanoi vain, etta huomenna voitte tulla uudestaan, jos ostatte liput etukateen Hotellista. Yritimme uudestaan ja uudestaan, mutta ei auttanut. Seuraavana paivana bussi lahtisi uudestaan 7.30. Ei auttanut muu kuin lahtea juna-asemalle katsomaan junia.
Kaikki tiistaina lahtevat junat olivat jo lahteneet eli se yksi juna, jolla olimme aamulla tulleet. Luonnollista. Meidan ei auttanut muu kuin jaksaa viela loytaa hostelli seuraavaksi yoksi ja kayda kymmenen jalkeen ostamassa hotellilta bussiliput.
Vasytti ja jalkoja sarki. Halvin hostelli oli aika kaukana juna-asemasta, joten otimme ratikan, vaikka emma tieneet niiden liikenteesta juurikaan mitaan. Nousimme vain johonkin ratikkaa ja kysyimme lipinmyyjalta, menisiko tama ratikka oikeen suuntaan. Myyja oli, etta joojoo ja myi meille liput. Ensimmaisessa mutkassa kuitenkin huomasimme ratikan kaantyvan vaaraan suuntaan. Vieressa oleva paikallinen poika, joka osasi hieman englantia, huomasi meidan hammastyksemme ja tarjosi apua. Kohta ymparillamme oli kolme, nelja venalaista, lipunmyyja mukaan lukien, ihmettelemassa Lonely Planetin Ulan Uden karttaa ja miettimassa, mika ratikka meidan tulisi ottaa. Lopulta poika lupasi nayttaa meille oikean tien ja myyja kirjoitti meille pienelle lapulle, milla pysakilla meidan tulisi jaada uudessa ratikassa pois. Hyppasimme pojan kanssa seuraavalla pysakilla ratikasta pois ja menimme kadun toisella puolella olevalle pysakille. Meidan tuli ottaa ratikka numero 4. Kiitimme poikaa ja hyppasimme uuteen ratikkaa. Uudet ratikkaliput meidan oli teitenkin ostettava.
Hostelli jonne olimme matkalla ei ollutkaan hostelli vaan hotelli. Kun olimme osoitteen nayttavan talon kohdalle, olimme vanhan tiilitalon edessa. Menimme taloon sisalle ja yritimme kysya eraalta naiselta, olimmeko oikeassa osoitteessa. Nainen ei tiennyt mitaan, mutta juuri ennen kuin olimme lahdossa, han kysyi tarvitsimmeko yosijaa. Paikka oli sittenkin oikea.
HUoneemme oli kylma ja hieman rempallaan. Vessa oli kaytavalla, suihku ei kuulunut hintaan, mutta huoneessamme oli oma lavuaari. Istuessamme pehmeilla sangyillamme siivooja tuli pesemaan lattiat ja antoi meille avaimet huoneeseemme.
Olimme niin vasyneita ja kylmissamme, etta emme jaksaneet tehda Ulan Udessa muuta kuin nukkua. Teimme yhden pakollisen kavelyreissun kaupungille, jotta liput seuraavan aamun bussiin tulisi ostettua ja saisimme jotain syotavaa. Kavimme syomassa kiinalaisessa ravintolassa, jossa tilasimme puloiksi listalla olevan ainoan kasvisaterian: oljyisessa kastikkeessa paitettuja perunoita, munakoisoa ja paprikaa. Ruoka oli hyvaa, mutta suolaista. Koska myyja ei ymmartanyt, etta halusimme juotavaksi pullovetta, han antoi meille luvan juoda omia juomia. Kummallista. Viela illalla pitkien nokosten jalkeen kavimme ostamassa lahesisesta torikojusta lettuja nutellalla, banaanilla ja pahkinalla. Kun olimme syoneet ensimmaiset ja kavelleet jonkin matkaa, kaannyimme takaisin ja ostimme toiset.
Vietimme Ulan Udessa melkein tarkalleen 24 tuntia. Vaikka aika meni nukkumiseen, oli kaupungissa vietetty aika sen arvoista, koska naimme maailma suurimman Leninin paan. Se oli niin hienoa, etta sen nakeminen paransi kaikki tiistain vastoinkaymiset.


Kaikki matkat, jotka olemme talla matkalla tehneet, ovat olleet hienoja kokemuksia, samoin keskiviikon bussimatka mongolialaisten kanssa UU:sta UB:hen. Pari tuntia lahdon jalkeen bussi pysahtyi tien reunaan: oli yleisen puskapissatuokion aika. Naiset menivat bussin oikealle puolelle ja miehet tien yli vasemmalle. Kun kaikki olivat kayneet pissalle, jatkettiin matkaa. Bussissa oli myos televisio. Venajan puolella katsoimme Pat ja Mat -lastenohjelmaa ja Mongoliassa venajaksi dubattua ranskalaista toimintaelokuvaa ja mongolialaisia musiikkivideoita.
Ylittaessamme Venajan ja Mongolian rajaa, meilta kysyttiin passit ainakin viisi kertaa yhden tunnin aikana. Myos matkatavaramme lapivalaistiin kahteen kertaan, ekan Venajalta poistuessa ja toisen kerran Mongoliaan tultaessa. Venajan rajalla tullivirkailija katsoi passikuvaani ja minua pitkaan ja monesta eri kulmasta. Lopulta han kysyi nimeni, mietti viela hetken, antoi passini takaisin ja paasti minut pois maasta.
Rajan ylittamisen jalkeen kohtasin ensimmaisen kerran syomistilanteen, jossa ei ollut tarjolla muuta kuin lihaa. Bussi pysahtyi pieneen ravintolaan, jonne kaikki menivat syomaan. Kun sanoin tarjoilijalle venajaksi, etta olen kasvissyoja, han sanoi aha ja lahti. En voinut siis tilata yhtikas mitaan, koska en vain pystynyt syomaan lihaa. Tarjoilijan tuodessa muille ruokaa ja teeta, han toi minullekin teeta, vaikka en ollut edes tilannut sita. Onneksi meilla oli porkkanoita, hedelmia ja leipaa evaina, joten en kuollut.
Nukuin melkein koko bussimatkan, mutta aina kun olin hereilla, maisevat olivat todella mahtavat. Isoja vuoria silman kantamattomiin. Aina valilla nakyi jurttia, Mongolialaisia telttoja, siella taalla, paimenia ratsastamassa hevosilla, vapaita lehmmia ja hevosia. Lupasin laskea Emilialle kaikki kamelit, jotka naen matkan aikana, mutta tehtava osottautui mahdottomaksi. Jo pari tuntia rajan ylittamisen jalkeen naimme ainakin kolmekymmenta kamelia! Niita on taalla laumoittain, niin kuin Suomessa lehmia.
Tanaan on toinen aamumme Ulan Baattarissa. Kaupunki vaikuttaa mielenkintoiselta, erittain moni-ilmeiselta. Osa taloista on kuin Tsaarin aikaiselta Venajalta ja osa moderneja lasiataloja kuin Shanghaissa, osa rasahtaneita, auringon haalistamia betonikuutioita. Mongolia on sekoitus Venajaa, Kiinaa ja lansimaista muotia. Ihmiset nayttavat kiinalaisilta, tekstit venajaa, arkkitehtuuri Neuvostoliittoa, tsaaria ja Shanghaita, mutta ihmisten vaatteet lansimaisista muotilehdista. Aina valilla nakee perinteisia mongolialaisia asuja vanhempien ihmisten paalla.
Ajoimme olla Mongoliassa kaksi viikkoa. Yksi viikko taalla ja yksi Gobin autiomaassa. Olisimme oleet vahemman aikaa, mutta junia Beijingiin lahtee vain torstaisin ja perjantaisin. Emme voineet siis muuta, koska lahdemma huomenna Gobiin ja tulemma seuraavana perjantaina vasta takaisin. Taalta Beijingiin ei saanut lippuja muuta kuin kupenyy eli 2.luokkaan. No, paasemme kokeilemaan molempia luokkia, joten osaamme sitten sanoa kummassa kannattaa matkustaa.

Huomenna Gobiin, tanaan ostamaan lisaa lampimia vaatteita, viikon paasta kirjoittelen uudestaan. Kaikille paljon lampimia halauksia!!!