Juna matka Siperian halki oli aivan mahtava! Plastkarny luokassa oli tunnelmaa ja venalaista meininkia. Kaikki muut matkustajat olivat venalaisia ja oikeastaan kukaan ei osannut englantia. Ihmiset puhuivat meille vain venajaa, me heille suomea ja englantia. Kaikki olivat todella ystavallisia, tarjosivat ruokaa ja juomaa ja olivat kiinnostuneita, minne olimme matkalla. Tuntui, etta koko ajan joku tarkkaili puuhiamme, mutta positiivisella ajatuksella.
Vaunussamme oli varmaankin yhteensa noin 52 matkustajaa. Me kaikki nukuimme samassa, yhtenaisessa tilassa kerrossangyissa, vain ohuet vaneriseinat jakoivat vaunua neljan hengen loosseihin. Melkein keskella vaunua kulki kapea kaytava ja kaytavan toisella puolella, loossia vastapaata oli viela raiteiden suuntasesti kerrossankyja, joissa alimmat sangyt sai paivaksi muutettua poydaksi ja kahdeksi tuoliksi. Myos loossien keskella oli poydat. Me Saanan kanssa nukuimme raiteiden suuntaisissa ylapedeissa vierekkaisissa loosseissa. Loossit olivat vain viitteellisia tilan jakajia, koska kaikki oliskelivat kaikkialla.
Tutustuimme moniin kivoihin ihmisiin junassa. Kanssa matkustajiemme keski-ika oli noin 50-60 vuotta. Nuorin matkustajista oli kuusi ja vanhemmat yli 70, lahemmas 80 vuotiaita. Ika ei kuitenkaan haitannut tutustumista, eika kieli. Paras tuttavuus vaunussa oli kylla 12-vuotias Sergei poika ja 60-vuotias Villapaitamies. Sergein kanssa pelasimme paljon kortia, han opetti meille kahden tyomiehen kanssa venalaisen korttipelin ja mina Sergeille kympinkaadon, ja hopettelimme kaikenlaista omilla kielillamme. Sergei yritti opettaa minulle venajaa Scooby-Doo -lehden avulla, mutta ei oikein onnistunut, kun en tienyt, mita sanat tarkottivat.
Me tarjosimme Sergeille ja muille kannamatkustajille suomalaisia karkkeja ja he meille omenoita. Oli janna huomata, miten kaikki olivat niin avokatisia ja ystavallisia heti alusta saakka. Vaikka ihmiset eivat edes tunteneet toisiansa, niin silti kayttaydyttiin kuin oltaisiin oltu ystavia jo pitkaan. Ehka paras esimerkki oli Saanan loossissa nukkuvat keki-ikaiset. Kun juna lahti liikkeelle, luulimme heidan kaikkien tuntevan toisensa ennestaan, koska he soivat ja joivat samoja antimia samaan aikaan, mutta lopulta paljastui, etta kukaan heista ei tuntenut toisiansa ennen tata junamatkaa. Samoin minun loossissani nukkui vanha nainen ja mies, joita luulin pariskunnaksi, mutta nainen jaikin junasta pari pysakkia aikaisemmin! Naisen lahtiessa ovelle odottamaan junan pysahtymista mies nukkui, mutta kun juna pysahtyi, mies herasi ja meni ikkunan viereen vilkuttamaan naiselle. Nainen oli kuitenkin jo ehtinyt menna.
Kaikki olivat junassa kuin yhta perhetta. Vaunu oli kuin oma maailma. Ihmiset hengittivat ja elivat samaan tahtiin. Kaikki menivat lahes samaan aikaan nukkumaan ja samaan aikaan myos herattiin ja syotiin. Kaikkien ajantaju oli yhtalailla sekaisin matkustaessa viiden eri aikavyohykkeen lapi- ihmiset elivat Moskovan ajassa. Kukaan ei oikein tiennyt onko nyt paiva vai aamu heratessa, koska ulkona oli niin valoisaa, mutta muuten tuntui aamulta.
Paivat junassa kuluivat rauhallisesti. Katselimme maisemia, luimme kirjoja, soimme ja juttelimme ihmisten kanssa. Maisevat olivat kauniita ja varikkaita, koska ruska-aika oli juuri alkanut. Aina valilla ohi vilisti vanhoja, ransistyneita kylia. Jos kavi hyva tuuri, saattoi valilla nahda myos muutaman kylan asukkaan kulkemassa mutaisella tiella tai kykkimassa puutarhassa. Kerran nain asemalla norkoilemassa pari nuorta 80-luvun talvitakeissa. Kylissa oli myos yleensa lehmia ja muista elaimia, jotka kulkivat vapaasti pihoilla. Yhtena aamuna nain sonnin kakalla metsan laidalla.
Matkustimme junassa yhteensa kolme kokonaista paivaa, yhden puolikkaan ja aamun. Kun jaimme junasta pois Irkutskissa, moni tuli hyvastelemaan meidat ulos asemalla ja toivotti onnea ja hyvaa matkaa. Eras Irkutskissa asuva nainen saattoi meidat aseman paaovelle saakka ja varmiste, etta tiedamme, minne olemme matkalla ja miten.
Huomen aamulla aiomme lahtea pariksi paivaksi Olkholmin saarelle Baikal-jarvelle. Tanaan olemma tutustuneet Irkustkiin, Siperian Pariisiin. Jep, tama on lahes kuin Pariisi, mutta pienempi. Osa taloista ovat todella vanhoja ja koristeellisia, mutta osa taas moderneja nelioita. Kontrasti on hupaisa. Valilla kavelee keskella tonttukylaa ja valilla keskella mita tahansa kaupunki. Pariisin lisaksi Irkutsk muistuttaa minusta hieman Parnuuta, talot ovat saman henkisia. Angara-joen ranta on taas sekoitus Toolonlahtea ja Seinea. Pidan tasta kaupungista.
Olisimme halunneet tutustua lahemmin vanhojen talojen arkkitehtuuriin ja sisutukseen paikallisissa talomuseoisssa, mutta harmiksemme molemmat museot olivat suljettuja. Museoiden sijasta kavimme katsomassa Leninin suurta patsasta ja istuimme joen rannassa. Ulkona oli aika lamminta, jotain reilua kymmenta astetta ja aurinki paistoi. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut pistaa niin paljon vaatetta paalle kuin Pietarissa ja Moskovassa, vain ohuet housut ja pitkahihainen riittivat.
Koska taalta suoraan junalla UlanBaatariin matkustaminen maksaisi aika paljon, aoimme menna Mongoliaan Ulan Uden kautta. Kalliiseen hintaan syypaa on se, etta suoran matkan voi tehda vain kupenyyssa eli 2. luokassa. Emme kuitenkaan aio tutustua Ulan Udeen mitenkaan kummemmin, vaan lademme sielta pois heti ensimmaisella bussilla, joka lahtee UB:hen. Ulan Udeen lahdemma maanantai-iltana jualla, istumapaikoilla.

Nakemisiin