En ole taysin varma,mita mielta olen Varkalasta. Toisaalta tama on ehka juuri sita, mita odotinkin ja lahdin hakemaankin eli lepoa ja aurinkoa, mutta toisaalta tama on aika taynna turisteja ja suomalaisia. En ole missaan muualla matkani aikana nahnyt nain paljon suomalaisia turisteja kuin taalla. Eilen illalla tapasin jopa Ullan, Kallion lukio lyhyen matematiikan opettajan! Han oli ystavansa kanssa myos kiertelemassa Keralaan joululoman ajan.

Tama rantalomailu ei taidakkaan olla ihan minun juttuni. Auringossa vain tulee hikoiltua ihan sikana ja hiekkaa on kaikkialla, ihan kaikkialla. Se tarrautuu kiinni kaikkialle ja on todella kuumaa. Keskipaivan tienoihin hiekalla ei pysty kavelemaan mitenkaan normaalisti. On pakko hyppia varpaalta toiselle, jottei koko jalkapohja karventyisi. Jo hetken auringossa makoilun jalkeen tekee mieli lahtea tekemaan jotain muuta. Oikeastaan en ole makoillut rannalla taman vajaan viikkoni aikana kuin ihan pari kertaa kunnolla. Yleensa olen vain tunnin ja sitten haippasen. En jaksa olla kauempaa paikoillani, tarvitsen ymparilleni sapinaa. Ehka jonkun kanssa auringon ottaminen voisi olla mielekkaampaa.

Tiistaina tein pienen kavelyretken Varkalan keskustaan, koska minun oli nostettava itselleni lisaa kateista. Retkeni aikana nain vahan Intiaa, paikallisia ihmisia ja kavin pienessa paikallisessa kahvilakaupassa syomassa palan hedelmakakkua. Se maistui ihan joululta ja sai minut hymyilemaan. Muutenkin kavelyretkeni aikana minulle tuli todella hyva olo. Oli ihanaa erkaantua hetkeksi kaikesta auringosta ja rannan halinasta. Minulle tuli myos hieman syyllinen olo, kun en ollut ottanut itselleni yopaikkaa kaupungista vaan rannan lahelta kielekkaalta. Illalla kuitenkin huoneeni parvekkeella istuessani, palmuja, lintuja ja jonkun rahnaista takapihaa katsellessani olin tyytyvainen, etta yopaikkani oli kielekkeen puolella, rauhallisessa paikassa ilman kaupungin autojen aania. Joskus ennen nukahtamista, voin kuulla lintujen lisaksi myos meren kohinan, jos ulkona on tarpeeksi hiljaista.

Kavelyretkellani loysin myos ihan hotellini lahelta pienen paikallisen ravintolan, katukeittion. Keittiota pyorittaa eras vanhempi nainen, jolla on pitkat, kiharat, harmaat hiukset. Kaikki kaasuliedet ja kiviuunit ovat avoimesti esilla, ja valilla olen saanut nahda, kuinka han laittaa ruokaa. Ensimmaisella kerralla keittiossa syodessani sain ruoaksi riisia ja intialaisia kastikkeita. Muina paivina olen mennyt hieman myohemmin syomaan paivan lampiman ateriani kuin normaalisti, joten tarjolla on ollut erilaisia intialaisia lattyleipia, juureskastiketta ja moneen kertaab vaahdotettua chaita, intialaista maitomausteteeta. Juureskastike on maistunut hieman suomalaiselta karjalanpaistilta, mutta kasvisversiolta. Aika kotoisaa.

Ensimmaisella kerralla leipia ja kastiketta saadessani en ollut taysin varma, miten ne tulee syoda, koska en saanut lusikkaa tai mitaan muitakaan ruokailuvalineita. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin syoda kasin. Nyt neljan paivan jalkeen kasilla syominen alkaa jo sujua ilman suurempia ongelmia, vaikka en olekkaan taysin varma, kaytanko kasiani aivan oikein. Viela en ole saanut kasillasyomisestani minkaanlaisia vatsanvaanteita. Onneksi.

Keskiviikkoa-aamuna minulle sattui pieni onnettomuus, kun kavin meressa uimassa: en kerennyt juosta tarpeeksi rannalle karkuun isoa aaltoa, joten se sieppasi minut ja pyoritti minut suoraan pohjalle. Leukani aukesi ja joudun lahtemaan sairaalaan ommeltavaksi. En tieda, kuinka monta tikkia sain, mutta kaiken pitaisi nyt olla ihan kunnossa. Olen kaynyt sairaalassa vaihtamassa siteita pari kertaa ja saanut kaikenlaisia pillereita ja antibiootteja tulehduksenestoa varten. Viela ainakaan haavan ei pitaisia olla tulehtunut, mutta ei naista helteista koskaan tieda. Ensi keskiviikkona kayn jossakin sairaalassa poistattamassa tikit. Onneksi jatkoin vakutuustani viela kuukaudella.

Uudenvuoden aattona minulla oli siis leuka paketissa ja juhlafiilis kateissa. Menin kuitenkin illalla katsomaan kielekkeen ravintoloihin, olisiko jossakin jotain sapinaa meneillaan. En halunnut, etta vuodenvaihde menisi kokonaan ohi pelkastaan nukkuen. Kaikkialla oli kuitenkin kovin hiljaista, joten menin vain johonkin paikkaan juomaan yhden mangolassin ja katselemaan, jos ohi kulkisi joku muukin yksinainen seuraa kaipaava. Ketaan yksinaista ei kuitenkaan nakynyt, mutta vahan ennen kuin olin jo lahdossa nukkumaan seuraani liittyi sveitsilais-intialais-pariskunta, jonka olin paivaa aikaisemmin tavannut rannalla. He pelastivat aattoni. Nauroimme paljon ja kavimme tanssimassa livebandien tahtiin parissa eri ravintolassa. Vasta yhden jalkeen lopetin rattoisan iltani ja menin nukkumaan.

Perjantaina en halunnut enaa menna kuuntelemaan merta lahimmalle rannalle, jossa oli lahes kaikki, vaan lahdin kavelemaan rannikon kieleketta pitkin pohjoiseen kohti kalastajakakylia. Jo vajaan 15 minuutin kavelyn jalkeen loysin lahes yksinaisen rannan. Rannalla oli vain minun lisaksi rapuja, pari muuta auringossa makoilijaa ja muutama ohi juokseva lenkkeilija. Kivien luolta loysin itselleni sopivan kolon, jossa en kuullut muiden makailijoiden aania. Kuulin vain meren valtavan kohinan ja palmujen pienen suhinan. Kaikista isompien aaltojen kohdalla silmat suljettuina aallot tuntuivat niin isoilta, etta saatoin luulla niiden pyyhaltavan ylitseni kiville saakka. Perjantaina meri oli kuitenkin minulle armollinen, eika tullut muuta kuin kerran hipaisemaan sharonilla loikoilevia varpaitani. Lahes kaikissa muissa kohti rantaa aallot nousivat minuakin ylemmaksi kiville saakka.

Tanaan en ole tehnyt mitaan erikoista. Herasin aikasin, kavin kavellen sairaalassa, luin Bukowskia ja yritin makoilla rannalla tuloksetta. Oli liian kuuma, enka kestanyt. Hiekkaa oli kaikkialla ja olin hiesta taysin marka. Parin tunnin tuskailun jalkeen menin hotellille takaisin ja kavin suihkussa pesemassa kaiken hiekan pois. Luulen, etta minulla olisi vielakin hiekkaa kaikkialla. Tuntuu ainakin silta. Yolla sankyni varmaan vain kahisee.

Huomenaamulla lahden junalla Kochiin. Aiti, isa ja Taneli saapuvat aamuyosta Mumbayhin ja lentavat viela saman paivan aikana Kochiin luokseni. Ihanaa, illalla me naemme. Enaa vain vuorokausi jaljella. Uskomatonta. En taysin pysty viela kasittamaan, etta oikeasti naen Tanelin, isin ja aidin huomenna. Yhteinen Intiamme on aina tuntunut niin kaukaiselta, etta nyt en pysty tajuamaan sen huomenna olevan jo todellisuutta. Ihanaa.

Minulla on viime aikoina ollut niin ikava, etta en ole oikein taysin pysty nauttia yksinolostani Intiassa. Tama kaikki on tuntunut joltakin valiavaiheelta, ohimenevalta horrokselta. Ja kohta olen taas Suomessa. Uskomatonta. Sitakaan en pysty viela taysin kasittamaan. Huomenna naen perheeni ja kahden viikon paasta taas kaikki muut rakkaani. Kummallista. Kohta voin jutella muidenkin kuin vain Saanan tai vieraiden ihmisten kanssa. Kohta koko matkani on ohi ja alan taas elamaan Suomessa omaa arkeani. Minkakohanlaista se tulee olemaan?

Niin kummallista. Yli kolme kuukautta sitten oli Suomessa, yli kolme kuukautta olen ollut Aasiassa ja viela kaksi viikkoa jaljella. Sitten olen taas Suomessa ja kaikki on taas ennallaan tai jotakin sinne pain. Elama ja maailma on vaan joskus niin kummallita. Elama on niin kummallista.

Luulen, etta en tule enaa kirjoittamaan blogiani taman kerran jalkeen. En halua tuhlata yhteista aikaani perheeni kanssa koneelle istumiseen. Kaikki, mita seuraavan kahden viikon aikana tulee tapahtumaan, voin kertoa kaikille suullisesti kasvotusten tai kasvottamana puhelimessa.

Tassa oli matkanani, minun ensimmainen pitka matkani. Tassa oli minun matkani Saanan kanssa Venajan halki Mongolian ja Kiinan kautta junalla Vietnamiin, matka Vietnamista Kambodtzan lapi Bangkokkiin. Menimme Bangkokkiin asti pelkastaan maata pitkin junilla, busseilla, jokilaivoilla ja kavellen. Aika ekologista.

Kiitoksia kaikille, jotka ovat jaksaneet olla kaikki kolme-nelja kuukautta matkassani tukena lukemalla blogiani, lahettamalla viesteja ja lentosuukkoja. Taman matkan aikana tajusin ystavien ja sukulaisten olevan minulle erittain tarkeita. Kiitoksia. Kohta taas naemme.

Ja kiitos Saana, etta lahdit minun matkaani Aasiaan. Ihanaa, etta me teimme taman matkan! Tama oli ihanaa.

Kaytiin Bangkokissa myos elokuvissa katsomassa Twilight. Ennen elokuvan alkamista screenilta tuli kansallislaulun soinnuttama ylistysvideo Thaimaan kunkulle. Kaikki nousivat videon ajaksi ylos seisomaan. Eikos Suomeenkin voitais kehitella joku vastaava systeemi Tarjalle tai Matille? Se olis aiak kornia.

:)

Enaa en yhtaan ihmettele, miksi niin moni ihminen menee Thaimaaseen lomalle. Maahan on aivan hurmaava, ihmiset ystavallisia ja hymyilevia, ruoka hyvaa ja halpaa ja ilmasto mita viehattavin. Olin todella yllattynyt. Luulin koko maata pelkaksi turistirysaksi, mutta eihan se sita ollutkaan. Turistisuus on edennyt Thaimaassa jo siihen pisteeseen, etta nykyaan se elaa jo taysin omaa elamaa omalla painollaan paikallisten kanssa. Paikallisten ja turistien elama kulkee sulavasti yhdessa toisiaan auttaen. Pidin Thaimaasta jo heti ensimmaisista tunneista lahtien.

Pari ensimmaista paivaa Bangkokissa vietimme Pawliinan , thaimaalaisen tyton, jonka tapasimme Mongoliassa, ja Jussin, jonka naimme matkallamme kaikissa maissa, joissa kavimme paitsi Kambodtzassa. Pawliina (en tieda miten nimi oikeasti kirjoitetaan) naytti meille pienia paikkoja Bangkokista. Kavimme Bangkokin yliopistolla, sairaala-alueen kaarmefarmilla, yhtena paivana syomassa yliopiston ruokalassa, katselimme mielettomia ostoskeskusten jouluvalovieritelmia ( en ole koskaan nayhnyt mitaan vastaavaa!!! ja thaimaalaiset eivat edes vieta joulua), nousimme hissilla Bangkokin korkeimman rakennuksen huipulla ja ensimmaisena iltana pyorahdimme taksilla Thaimaan China Townissa etsimassa hyonteisia illalliseksi. Ei loydetty muuta kuin eras Pawliinan kaveri, joka on kuulemme koko Bangkokin coolein tyyppi.


Kaarmefarmi ei ollut ihan tavallinen nahtavyys-farmi, vaan se oli sairaalaan oma farmi, jossa he kasvattivat kaarmeita ja tekivat niiden myrkyista laakkeita. Laaketieteen opiskelijat kayvat farmilla usein opiskelemassa erilaisia tarkeita asioita kaarmeista ja niiden puremista. Farmilla naimme myos pienen kaarme-esittely-shown, jonka jalkeen kaikki halukkaan saivat silittaa elavan kaarmeen nahkaa tai kokeilla kaarmetta hartioillaan. Kaarmeet ovat yllattavan vahvan ja itsepaisen tuntuisia elaimia. Saana ei meinaltanut uskaltaa kokeilla, Jussi ei edes tullut koko farmille kaarmefobiansa takia.

Bangkokista teimme Saanan kanssa kaksi pienta retkea ymparilla oleviin paikkoihin. Kavimme Auyttayalla ja Pattayalla kokeilemassa, milta rannalla makoilu tuntuu. Se oli ensimmainen kerta koko matkamme aikana, kun kavimme kunnolla rannalla ja otimme aurinkoa. Se oli myos koko elamani enasimmaine kerta, kun kavin jollakin isolla aurinkorannalla. En ole koskaan aikaisemmin nahnyt niin paljon aurinkotuoleja tai -varjoja. Enka myoskaan niin paljon prostituutioita. Niita oli Pattayan maineen mukaisestikin kaikkialla, vaikka muuten paikka ei ollut niin paha kuin kuvittelin. Hieman vanhanaikainen ja kuolemaan pain kaantyva kaupunki. En nahnyt yhtaan suomalaisia.

Pattayalla tein klassisen lansimmaalaisen virheen ja paloin. Etelan aurinkoon tottumattomana en tajunnut laittaa aurinkorasvaa tarpeeksi ajoissa aurinkoa saamattomiin kehoni kohtiin. Aluksi luulin, etta paloni oli vain pelkkaa punostusta ja kipua, mutta parin paivan paasta huomasin mahani olevan taynna vesirakkuloita. Vesirakkuloiden jalkeen iho lahti kuoriutumaan. Nyt se on jo kuitenkin ihan normaalin nakoinen, mutta aurinkoa en mahalleni enaa taman matkan aikana aijo nayttaa.

Auyttayalle menimme pariksi paivaksi hieman onnenkaupalla liikkeelle pelkat pikkureput mukana. Olimme saaneet Jussilta vihia, etta siella oli silla viikolla meneillaan jotkut festarit, joissa oli paljon thaimaalaista ruokaa ja perintesia musiikki- ja tanssiesityksia. Olimme saaneet myos Jussilta pienen kartan, jonka avulla osaisimme suunnilleen suunnistaa juna-asemalta jonnekin pain kaupunkia. Muuta emme koko paikasta tienneet, emmeka mistaan muustakaan, mutta silti lahdimme vain liikkeelle. Valilla on kiva kokeilla tietamatonta, tajunnanvirran mukana matkustamista.

Kaikki meni kuitenkin Ayuttayalle erittain hyvin ja sulavasti. Ensimmaisena paivana tapasimme hotellia etsiessamme brittilaisen Grissin, jonka kanssa lopulta vietimme koko Ayuttaya-aikamme. Han oli tullut kiertelemaan Tahimaata pariksi viikoksi. Hotelli, jossa yovyimme oli joen rannalla oleva vanha, perinteinen thaimaalainen talo. Seinat olivat puuta ja huoneet maan ylapuolella parrujen varassa. Hotellinkaytaville oli laitettu koristeeksi vanhoja esineita ja tauluja.

Festareilla meille oli sellainen periaate, etta kaikkea, mita tekee mieli maistaa on maistettava. Thaimaalaisilla on niin paljon kaikkia mielenkiintoisia ja erikoisia ruokia. Kahden paivan aikana maistoin sokerilla maustettuja paistettuja nuudeleita, marengin tapaisia leivospikkuleipia, hyytelocrappeja, kuivattua tamariinia ja lootusta, kotitekoista riisijaateloa, jonka seassa oli maissitahkia, jack-hedelmaa riisitaytteella, hoyrytettya maissia ja kaikkea muuta herkullista ja makuhermoja kutkuttavaa. Ensimmaisena iltana ostimme meille pussillisen erilaisia hyinteisia: matoja, heinasirkkoja, ampiaisia ja muita pienia otokoita. En pystynyt maistamaan kuin yhden sirkan ja kaksi erilaista matoa. Hyonteiset olivat niin lihaisan ja jauhoisen oloisia, etta se ei oikein mielyttanyt minua.

Festareiden lisaksi kavimme tutustumassa muutamaan Ayuttayan historialliseen temppeliin ja raunioihin. Yhdella raunioalueella oli valkoinen puu, jonka juurissa lepasi valkoiset buddhan kasvot.

Viimeinen Bangkok-paivamme ja samalla viimeinen yhteinen matkapaivamme oli meidan turisti-Bangkok -paivamme. Menimme aamupaivasta skytrainilla joelle, otimme sielta veneen ja nousimme jokea pitkin ylos Wat Pho -temppelille. Temppelissa oli Bangkokin suurin makaava buddha ja olin luvannut Jarille, etta mennemme katsomaan sita, koska han ei viimeksi Bangkokissa kaydessaan kaynyt sita katsomassa. Taksikuskihuijauksia tai jotakin...

Wat Pho oli erittain kaunis temppeli. Kaikkia rakennukset nayttivat sateilevan kullasta ja timanteista auringonpaisteessa. Jokainen seina, portti ja hauta oli koristelu viimeista yksityiskohtaa myoten keraamisilla kukkasilla, peileilla, paljeteilla ja vareilla. Porttien edessa oli myos usein molemmilla puolin kaksi sotilaspatsasta vartioimassa sisaantulijoita. Patsaat olivat hyvin kiinalaishenkiset. Ja tietenkin makaavabuddha oli massiivinen, koko tilan tayttava, mutta ei suuresti muista nakemistamme buddhista poikkeava.

Loppujen lopuksi en ollut Thaimaassa kuin reilun viikon. En hakenutkaan itselleni uutta passia, koska sen toimitusaika olisi ollut aivan liian pitka, eika maassaoloaikani olisi riittanyt siihen. Marraskuun puolessa valissa maitse Thaimaaseen tulevien matkustajien viisumivapaa maassaoloaika oli muutettu kuukaudesta kahdeksi viikoksi. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin yrittaa saada Intian viisumi rikkinaiseen passiini. Kiitoksia Suomen ulkoministeriolle ja sen nettisivujen ajantasaisuudelle.

Perjantaina, kun menin hakemaan viisumiani, olin aivan varma, etta en saisi sita. Minua jannitti niin paljon, etta olin melkein pyortya. Hieman ennen minun vuoroani mieleni teki vain lahtea juoksemaan pois itkien, mutta kokosin itseni ja menin rauhallisesti luukulle omalla vuorollani. Minua ei ollut pitkaan aikaan jannittanyt niin paljoa, kuin sina perjantaina. En tieda, mita minun olisi pitanyt tehda, jos en olisi saanut viisumia. Olisin varmaan lahtenyt Suomeen takaisin tai jotain. Sain kuitenkin viisumini Intiaan ilman mitana ongelmia ja nyt olen taalla. Passini saatua olin erittain helppottunut. Suuri murhe haihtui mielestani.

Kambodtza ei ihan hirveasti poikennut Vietnamista. Vahan kuin Suomesta olisi mennyt Ruotsiin tai toisinpain. Kambodtza oli selvasti koyhempi maa kuinVietnam, kerjalaisia ja kodittomia oli kaikkialla, mutta arkkitehtuuriltaan se oli paljon rikkaampi ja varikkaampi. Rakennukset olivat taynna keltaista, punaista, kimaltavaa kultaa ja vihreaa. Perinteisessa akrkkitehtuurissa oli paljon yhtelaisyyksia Thaimaan arkkitehtuurin kanssa. Kambodtza oli erittain varikas ja vehrea maa. Palmuja oli kaikkialla, ihmiset hymyilivat ja olivat ihonvariltaan aika tummia. Iloisuus on mielestani hyva sana kuvaamaan Kambodtzaa.

Taman halusin viela kertoa Kambodtzasta. Ja sen, etta Phnom Penhissa yhdessa puistossa oli paljon villeja punapersepaviaaneja. Yksi heista yritti hyokata saarieni kimppuun. Hyokkaysyrityksen jalkeen kiersin taman ja muutkin apinayksilot erittain kaukaa nopeasti juosten. Apinoilla on teravat ja pelottavat hampaat kun he irvistavat.

HYVAAA UUDENLAISTA UUTTAVUOTTA KAIKILLE JA KAIKENLAISILLE!
Toivottavasti naitte paljon raketteja. Minulta jai tana vuonna raketit nakematta, koska olin vuoden vaihtuessa vessassa pissalla.

Olen huomannut, etta olen alitajuntaisesti valtellyt Kambodtza-viikostamme kirjoittamista. Se tuntuu jo nyt kaukaiselta, etta enaa ei huvittaisi edes kirjoittaa siita. Pelkaan, etta kone deletoi taas kerran taas kaiken. Uhmaan nyt kuinetenkin onneani ja omaa mielihyvaani ja yritan onnistua kirjoittamaan ymparipyoreen Kambodtzan, jotta koko maa ei taysin katoaisi suvantoon. Saano voi kommenteillaan taydentaa, jos unohdan jotain olennaista tai mielta jarisyttavaa. Joo, jooko?

Kambodtza-viikkomme aikana saimme mielestani aika hyvan ja kattavan kuvan maan historiasta ja kulttuurista kaymalla Phnom Penhissa Kuninkaan paltsialueella, punakmeerien teloituskentalle ja vankilassa ja Siem Reapissa muinaisessa Angkor-temppelikaupungissa, mutta tavallisten ihmisten elaman nakeminen ja tajuaminen jai tylsasti hieman vahemmalle. Jos olisi pystynyt olemaan maassa pari paivaa kauemmin, olisi paassyt kaymaan myos maaseudulla ja nahnyt paremmin ihmisten jokapaivaista elamaa nyky-Kambodtzassa. Nyt Kambodtzamme rajoittui vain perus nahtavyyksiin ja travellaajien ghetoissa asumiseen. Kambodtza oli aikamoinen ghetto, travellaajien mekka! Kokemus sinaansa...

Punakmeerien teloistusalua, kuoleman kentta, oli vankilan kanssa aika vaikuttava paikka. Vaikka kentalla ei varsinaisesti ollut muuta kuin umpinaisia joukkohautoja, vihreata nurmea ja puita, oli tunnelma alueella painostava ja sisalle ihmiseen tunkeutuva. Oli todella vaikeata kasittaa, etta niista kaikista veritoista oli vasta kolmekymmenta vuotta ja oikeasti joku on tehnyt sen kaiken: hakannut lapsia vasten puuta, kiduttanut viattomia, silpinnut kasia ja leikannut naisilta paita pois. Se ei ollut mitaan elokuvaa, vaan taytta totta. Valilla kentalle tuotiin paivan aikana niin paljon tapettavia, etta niita kaikkia ei edes keretty tappamaan saman paivan aikana. Kentalla hiljaa kavellessani mietin, minkalainen huuto, kiljunta ja haju alueella on joskus ollut yota paivaa. Miten ne kaikki ihmiset ovat pystyneet sietamaan sita kaikkea?

Siem Reapissa meilla oli taas kerran kohtalo ja sattuma mukana matkassamme. Olimme jo perjantaina menossa Angkoriin, kunnes portilla tajusimme kellon olevan jo niin paljon, etta emme ehka kerkeasi kiertamaan saman paivan aikana koko aluetta. Olimme heranneet liian myohaan, koska kumpikaan meista ei ollut muistanut laittanut heratyskelloa soimaan, ja pyorailleet liian kaun ympariinsa eksyneina. Sisaanpaasy oli 20 $, joten paatimme sirtaa vierailun seuraavalle paivalle, jotta paaisimme nauttimaan alueesta koko rahalla.

Angorin sijaan menimme perjantaina Uima-allas-joulubileisiin. Olin saanut tietoa juhlista yhdelta austraaliaiselta, joka oli Phnom Phenissa tullut sattumalta juttelemaan yhtena iltana kanssani. Han oli myos ihan sattumalta Siem Reapissa kanssamme samassa hostellissa ja kutsui meidat juhliin. Perjantaina meilla ei ollut hirvean juhlallinen fiilis kaikissa rahnaisissa vaatteissamme, joten menimme juhliin vain, koksa meilla ei ollut oikein muutakaan tekemista. Olimme kaantya viela takaisin uima-altaan ovella, mutta joku voima veti meidat sisalle saakka.

Juhlat osottautuivat oikein hauskoiksi ja kivan pieniksi. Pienen juttelen jalkeen muiden vieraiden kanssa selvisi, etta meidan lisaksi paikalla oli myos nelja muuta suomalaista ja loput olivat autsraalialaisia. Uima-altaan omistaja oli sita mielta, etta Suomi oli nyt tyhja. Yksi suomalaisista, Teemu oli vaihdossa Bangkokissa ja nyt lomalla Kambodtzassa. Han oli myos menossa lauantaina Angkoriin, joten paatimme lahtea sinne kolmisin. Teemu oli myos aikeissa palata Thaimaasta Suomeen Siperian junalla, joten kerroimme hanelle kaikkea mahdollista junasta.
Mita sattumaa. Maailma on niin pieni.

Launatai-paivamme Angkorissa oli yksi matkamme onnistuneimmista paivista. Lahdimme heti aamusta aikaisin pyorilla liikkeelle, kavimme ostamassa torilta aamiaista ja soimme aamiasen vasta kaupungin sisalla yhden raunion juurella. Paiva oli kuuma, mutta pyoraillessa pieni tuulenvire piti mielen virkeana koko pitkan paivan ajan. Pyoramatkojen aikana juttelimme kaikenlaista, naimme Kambodtzalaista maaseutua ja norsuja. Teemun kanssa paivasta tuli paljon leppoisampi kuin mita se olisi ollut, jos olisimme olleet vain Saanan kanssa kahdestaan. Teemu ja Saana olivat vuoritellen valilla opattaita ja kertoivat LP:n avulla jotakin mielenkiintoista raunioista ja seinamaalauksista.

Paivamme meni niin hyvin putkeen, etta kerkesimme nahda kaiken, minka halusimmekin. Aurinko alkoi laskea vasta , kun lahdimme pyorailemaan takaisin Siem Reaopiin. Paivan aikana naimme Angkor Watin naamatornit, koko kaupungin paasisaankaynnin, munkkeja, elefanttipilareita, raunioituneita torneja, viidakon syoman vanhan temppelin, Lara Crof-elokuvassa olleen puun ja Madventuresta tutun, enaa ei niin salaisen viidakkoraunio-temppelin. Parissa pienemmissa temppeleissa emme kerenneet kaymaan, mutta luulen, etta ne eivat olisi paljoakaan poikennut muista raunioista.

Onnistuneen paivan paatteeksi menimme kolmisin maistamaan kadulle paistettua kaarmetta. Se maistui samalta kuin paistettu silakka, mutta oli paljon luisempi ja ruotoisempi. Kaarmeessa ei ollut paljoakaan syotavaa, mutta ihan riittavasti maistiaisiksi kolmelle.

Ah, nyt lopetan, teksti alkaa puuroutua. Tama oli Kambodtzamme. Sovitaan niin. Saana voi taydennella, jos huvittaa. En jaksa enaa.