Jatkoa siihen, mihin eilen aamulla jain:





Lopulta huoltsikalle tuli sahkot takaisin ja paasimme jatkamaan matkaamme. Olimme Irkutskissa vasta kuuden jalkeen, joten meilla oli aika tiukka aikataulu kereta 20.35 lahtevaan junaan. Ennen junaa oli haettava maihinnousukortit hostellilta, jotta paasemme maasta pois, ostaa ruokaa pariksi paivaksi, yrittaa hommata jatkolippuja Ulan Udesta Ulan Baattariin ja kereta kavella asemalle, joka sijaitsi kaupungin laidalla.

Lippujen hommaus Irkutskista Ulan Baattariin ei onnistunut. Lahdimme hostellille. Kun paasimme perille, oli ovikello revitty pois seinasta. Ajattelimme jonku viettanaan aika kovia bileita. Koputtelimme ovea, eika kukaan vastannut. Yritimme soittaa puhelimella, mutta emme saaneet yhteytta. Kysyimme naapurinrouvalta apua ja han ehdotti ikkunoista kurkkaamista. Pieni paniikki iski. Kavin kurkkaamassa ikkunoita ja hostelli oli taysin tyhja. Kaikki kerrossangyt oltiin viety pois ja paikka naytti aavemaiselta.
Onneksi tiesimme, missa hostellin paayksikko sijaitsee. Koska aikaa ei ollut paljoa jaljella, paatimme tehda niin, etta mina lahden kauppaan ja Saana menee hakemaan kortit. Koska osa ruplistani oli toisten housujeni salapilossa, enka ollut paassyt vaihtamaan viela vaatteita, ei meilla ollut yhteensa paljoa rahaa ruokaa. Yritin laskea kaupassa ostosten hinnan tarkkaan kauhealla kiireella, mutta epaonnistuin; kassalla huomasin ostosten menevan yli rahojemme. Yritin selittaa myyjalla englanniksi, etta nyt loppu rahat, mutta ei han ymmartanyt. Vastahakoisesti han lopulta suostui miinustamaan mandariinit ostoksistani. Olin hieman nolona, koska kaikki takana olevat mummot alkoivat olla hieman karttyisia tukkiessani jonon etenemisen.
Maihinnousukorttimme olivat hostellin paayksikossa -onneksi. Treffasimme Saanan kanssa hostellin edessa ja lahdimme kovaa vauhtia kulkemaan kohti juna-asemaa. Olin ihan marka ja kuuma paassessamme junaan pari minuuttia ennen sen lahtoa. Oli huojentunut olo, vaikka seuraavasta aamusta ei ollutkaan minkaanlaista tietoa.
Istumapaikkamme olivat plastkarnyluokassa, mutta koska olimme ostaneet istumapaikat, emme saaneet kayttaa patjoja tai huopia. Provonitsat, naispuoliset konduktoorit, valvoivat tarkkaan, ettei kukaan ottanut patjoja kayttoon. Olo oli hieman kuin vankilassa. Oli todella kylma, koska ikkunat vetivat koko yon, valoja ei sammutettu koko matkan aikana ja asemien takia vessat olivat suljettuna monta tuntia. Olimme kuitenkin iloisia, etta saimme oikaistua jalkamme kovilla alustoilla ja saimme samovaarista kuumaa vetta nuudeleihin.
Junan muut matkustajat olivat enemman tai vahemman elaman kolhineita. Kun yritimme nukkua, viereisen loossin buryatilainen mies tuli humalassa hairitsemaan meita ja selittamaan kaikenlaista. Emme tietenkaan ymmartaneet mitaan, mutta mies vain puhui ja puhui. Lopulta emme enaa vain jaksaneet ja jouduimme aika kovin aanin viemaan miehen omalle paikalleen. En tieda heittivatko Provonitsat miehen jossain vaiheessa yota pois junasta.
Juna oli Ulan Udessa aamulla kuuden aikoihin. Tiesimme, etta joltakin bussiasemalta pitaisi lahtea seitseman aikoihin bussi Ulan Baattariin. Kun juna saapui asemalle, lahdimme kovaa vauhtia kavelemaan mahdolliselle bussiasemalle. Aurinko ei ollut viela noussut ja kadut olivat ihan tyhjana ihmisista, vain katusiivoojat lakaisivat katuja. Lampotila oli +1 astetta.
Bussiasemalle paastyamme paikka naytti lahes autiolta, vain muutamia pikkubusseja sielta taalta. Yritimme kylsella kuskeilta, mista loytyisi oikei bussi, mutta kukaan ei tiennyt mitaan. Lopulta yksi mies sanoi, ettei taalta lahde mitaan busseja Ulan Baattariin. Kello oli vahan vaille seitseman. Ei ollut enaa muuta vaihtoehtoa, kuin menna juna-asemalle takaisin ja yrittaa saada viela samana paivana lahteva juna.
Matkalla asemalle muistimme lukeneemme Lonely Planetista eraista Baikal Hotellin edesta lahtevista busseista Ulan Baattariin. Lahdimme tsekkaamaan bussia.
Hotellin edessa oli iso aukio, jonka keskella oli maailman suurin Leninin paa. Se oli valtava ja olemukseltaan todella massiivinen. Siita oli pakko ottaa valokuva, naky oli niin huimaisa.
Kun paasimme hotellille, ei nakynyt bussin bussia. Menimme kysymaan hotellinm respasta lisa tietoa bussissta. Respanainen osasi auttaa meita jonkin verran. Han kertoi, mista bussi lahtee ja monelta. Kello oli 7.20 ja bussin lahto aika oli 7.00. Vaikka kello oli jo niin paljon, lahdimme varmuuden vuoksi katsomaan oliko bussi jo lahtenyt. Venajalla bussien on tapana lahtea noin puoli tuntia myohemmin sovitusta ajasta.
Bussi ei ollut viela lahtenyt. Yritimme saada ostettua lippuja kuskilta, mutta han ei suostunut myymaan. Sanoi vain, etta huomenna voitte tulla uudestaan, jos ostatte liput etukateen Hotellista. Yritimme uudestaan ja uudestaan, mutta ei auttanut. Seuraavana paivana bussi lahtisi uudestaan 7.30. Ei auttanut muu kuin lahtea juna-asemalle katsomaan junia.
Kaikki tiistaina lahtevat junat olivat jo lahteneet eli se yksi juna, jolla olimme aamulla tulleet. Luonnollista. Meidan ei auttanut muu kuin jaksaa viela loytaa hostelli seuraavaksi yoksi ja kayda kymmenen jalkeen ostamassa hotellilta bussiliput.
Vasytti ja jalkoja sarki. Halvin hostelli oli aika kaukana juna-asemasta, joten otimme ratikan, vaikka emma tieneet niiden liikenteesta juurikaan mitaan. Nousimme vain johonkin ratikkaa ja kysyimme lipinmyyjalta, menisiko tama ratikka oikeen suuntaan. Myyja oli, etta joojoo ja myi meille liput. Ensimmaisessa mutkassa kuitenkin huomasimme ratikan kaantyvan vaaraan suuntaan. Vieressa oleva paikallinen poika, joka osasi hieman englantia, huomasi meidan hammastyksemme ja tarjosi apua. Kohta ymparillamme oli kolme, nelja venalaista, lipunmyyja mukaan lukien, ihmettelemassa Lonely Planetin Ulan Uden karttaa ja miettimassa, mika ratikka meidan tulisi ottaa. Lopulta poika lupasi nayttaa meille oikean tien ja myyja kirjoitti meille pienelle lapulle, milla pysakilla meidan tulisi jaada uudessa ratikassa pois. Hyppasimme pojan kanssa seuraavalla pysakilla ratikasta pois ja menimme kadun toisella puolella olevalle pysakille. Meidan tuli ottaa ratikka numero 4. Kiitimme poikaa ja hyppasimme uuteen ratikkaa. Uudet ratikkaliput meidan oli teitenkin ostettava.
Hostelli jonne olimme matkalla ei ollutkaan hostelli vaan hotelli. Kun olimme osoitteen nayttavan talon kohdalle, olimme vanhan tiilitalon edessa. Menimme taloon sisalle ja yritimme kysya eraalta naiselta, olimmeko oikeassa osoitteessa. Nainen ei tiennyt mitaan, mutta juuri ennen kuin olimme lahdossa, han kysyi tarvitsimmeko yosijaa. Paikka oli sittenkin oikea.
HUoneemme oli kylma ja hieman rempallaan. Vessa oli kaytavalla, suihku ei kuulunut hintaan, mutta huoneessamme oli oma lavuaari. Istuessamme pehmeilla sangyillamme siivooja tuli pesemaan lattiat ja antoi meille avaimet huoneeseemme.
Olimme niin vasyneita ja kylmissamme, etta emme jaksaneet tehda Ulan Udessa muuta kuin nukkua. Teimme yhden pakollisen kavelyreissun kaupungille, jotta liput seuraavan aamun bussiin tulisi ostettua ja saisimme jotain syotavaa. Kavimme syomassa kiinalaisessa ravintolassa, jossa tilasimme puloiksi listalla olevan ainoan kasvisaterian: oljyisessa kastikkeessa paitettuja perunoita, munakoisoa ja paprikaa. Ruoka oli hyvaa, mutta suolaista. Koska myyja ei ymmartanyt, etta halusimme juotavaksi pullovetta, han antoi meille luvan juoda omia juomia. Kummallista. Viela illalla pitkien nokosten jalkeen kavimme ostamassa lahesisesta torikojusta lettuja nutellalla, banaanilla ja pahkinalla. Kun olimme syoneet ensimmaiset ja kavelleet jonkin matkaa, kaannyimme takaisin ja ostimme toiset.
Vietimme Ulan Udessa melkein tarkalleen 24 tuntia. Vaikka aika meni nukkumiseen, oli kaupungissa vietetty aika sen arvoista, koska naimme maailma suurimman Leninin paan. Se oli niin hienoa, etta sen nakeminen paransi kaikki tiistain vastoinkaymiset.


Kaikki matkat, jotka olemme talla matkalla tehneet, ovat olleet hienoja kokemuksia, samoin keskiviikon bussimatka mongolialaisten kanssa UU:sta UB:hen. Pari tuntia lahdon jalkeen bussi pysahtyi tien reunaan: oli yleisen puskapissatuokion aika. Naiset menivat bussin oikealle puolelle ja miehet tien yli vasemmalle. Kun kaikki olivat kayneet pissalle, jatkettiin matkaa. Bussissa oli myos televisio. Venajan puolella katsoimme Pat ja Mat -lastenohjelmaa ja Mongoliassa venajaksi dubattua ranskalaista toimintaelokuvaa ja mongolialaisia musiikkivideoita.
Ylittaessamme Venajan ja Mongolian rajaa, meilta kysyttiin passit ainakin viisi kertaa yhden tunnin aikana. Myos matkatavaramme lapivalaistiin kahteen kertaan, ekan Venajalta poistuessa ja toisen kerran Mongoliaan tultaessa. Venajan rajalla tullivirkailija katsoi passikuvaani ja minua pitkaan ja monesta eri kulmasta. Lopulta han kysyi nimeni, mietti viela hetken, antoi passini takaisin ja paasti minut pois maasta.
Rajan ylittamisen jalkeen kohtasin ensimmaisen kerran syomistilanteen, jossa ei ollut tarjolla muuta kuin lihaa. Bussi pysahtyi pieneen ravintolaan, jonne kaikki menivat syomaan. Kun sanoin tarjoilijalle venajaksi, etta olen kasvissyoja, han sanoi aha ja lahti. En voinut siis tilata yhtikas mitaan, koska en vain pystynyt syomaan lihaa. Tarjoilijan tuodessa muille ruokaa ja teeta, han toi minullekin teeta, vaikka en ollut edes tilannut sita. Onneksi meilla oli porkkanoita, hedelmia ja leipaa evaina, joten en kuollut.
Nukuin melkein koko bussimatkan, mutta aina kun olin hereilla, maisevat olivat todella mahtavat. Isoja vuoria silman kantamattomiin. Aina valilla nakyi jurttia, Mongolialaisia telttoja, siella taalla, paimenia ratsastamassa hevosilla, vapaita lehmmia ja hevosia. Lupasin laskea Emilialle kaikki kamelit, jotka naen matkan aikana, mutta tehtava osottautui mahdottomaksi. Jo pari tuntia rajan ylittamisen jalkeen naimme ainakin kolmekymmenta kamelia! Niita on taalla laumoittain, niin kuin Suomessa lehmia.
Tanaan on toinen aamumme Ulan Baattarissa. Kaupunki vaikuttaa mielenkintoiselta, erittain moni-ilmeiselta. Osa taloista on kuin Tsaarin aikaiselta Venajalta ja osa moderneja lasiataloja kuin Shanghaissa, osa rasahtaneita, auringon haalistamia betonikuutioita. Mongolia on sekoitus Venajaa, Kiinaa ja lansimaista muotia. Ihmiset nayttavat kiinalaisilta, tekstit venajaa, arkkitehtuuri Neuvostoliittoa, tsaaria ja Shanghaita, mutta ihmisten vaatteet lansimaisista muotilehdista. Aina valilla nakee perinteisia mongolialaisia asuja vanhempien ihmisten paalla.
Ajoimme olla Mongoliassa kaksi viikkoa. Yksi viikko taalla ja yksi Gobin autiomaassa. Olisimme oleet vahemman aikaa, mutta junia Beijingiin lahtee vain torstaisin ja perjantaisin. Emme voineet siis muuta, koska lahdemma huomenna Gobiin ja tulemma seuraavana perjantaina vasta takaisin. Taalta Beijingiin ei saanut lippuja muuta kuin kupenyy eli 2.luokkaan. No, paasemme kokeilemaan molempia luokkia, joten osaamme sitten sanoa kummassa kannattaa matkustaa.

Huomenna Gobiin, tanaan ostamaan lisaa lampimia vaatteita, viikon paasta kirjoittelen uudestaan. Kaikille paljon lampimia halauksia!!!

Voisin kirjoittaa vaikka mita Siperian junanamatkastamme, jopa romaanin, mutta taidan jattaa talla kertaa valiin, koska taas on tapahtunut kaikenlaista mielenkiintoista raportoitavaa. Elikka...
Olkhonin saarella oli mahtavat maisevat. Aina en uskonut todeksi, etta naen taman kaiken omin silmin ja olen oikeasti keskella tata kaikkea. Oli mahtavia vuoria, kirkaan sininen, kuohuava Baikal-jarvi, shamaanipuita, hiekkarantoja, endeemisia kasvilajeja, pieni Khuzhir-kyla hokkelitaloineen ja taivas taynna pilvia. Paikallinen bussimatka saarelle oli myos kokemus. Matkan aikana nain villihevoslaumoja, paljon lehmia, joita bussi joutui valilla vaistelemaan, possun, joka juoksi kovaa vauhtia, pienia kylia ja ne maisemat. Aluksi en tajunnut, etta olemme kokoajan matkalla korkeammalle ja korkeammalle vuoristoon. Vaikka kasvillisuus muuttui aroksi, en hogannut sen olevan heti aroa: luulin kylien hakanneet niin paljon puita metsista, etta eroosio olisi tehnyt vuoren rinteet puuttomiksi. Ennen aroa oli valtavia lehtikuusimetsia, jotka olivat kuin tulessa oranssista varista. Se oli mieletonta.
Kyla, jossa yovyimme saarella pari yota oli juuri sellainen kyla, johon olen halunnut koko matkan ajan pysahtya. Talot olivat harmaita, hieman vinossa ja samoin aidat. Vain osa taloista oli koristeltu vareilla. Lehmat ja kulkukoirat kulkivat vapaina. Se taalla Siperiassa ja Mongoliassa on muuten erikoista, etta lehmat kulkevat vapaasti, mutta talot ovat aidattuja.
Kyla eli aivan omaa elamaansa muusta maailmasta, tuntui kuin olisi palannut ajassa kymmenia vuosia taaksepain. Tiet olivat pelkkaa pehmeaa hiekkaa ja autot vanhoja, sodan aikaisia paketteja. Ihmisilla oli paalla vanhoja vaatteita ja pihat olivat pienia, juuri sen kokoisia, etta siihen mahtui kasvimaa. Vaikka ulkona oli todella kylma ja tuuli, joissan kukkapenkeissa kasvoi punaisia ja keltaisia tulppaaneja.
Yovyimme paikallisessa gesthousissa. Nukuimme ulkona jurtassa, joka oli lammitetty todella kuumaksi. Hintaan kuului aamiainen, luonas ja illallinen. Ruuat olivat paikallisia, vuodenaikais raaka-aineista tehtyja ja herkullisia, vaikkei kulinaristisesti kovin tasokkaista. Aamulla oli kunnolla haudutettua puuroa, leipaa, lettuja ja paistettua munaa, luonaalla aina joku keitto, pieni salaatti, leipaa ja minulla kasvispataa ja illallisella leipaa, jotain salaatin tapaista, pataa ja jalkiruoaksi pullan tapainen makea sampula. Oli kiva maistella paikallista ruokaa ja olla pari paivaa syomatta itse tehtyja, halpoja pikapoperoita eli lahinna nuudeleita.
Bussimatka saarelta Irkutskiin takaisin myoskaan jattanyt meita kylmaksi. Bussi oli taas paikallinen, verhoilla sisustettu ja vanha. Ylamaissa vauhti oli erittain hidas. Kun olimme paasseet ylos pahimman maen, bussi pysahtyi ja kuski ja pari muuta matkustajaa veivat maen paalla olevan shamaanipuun viereen pari ruplaa. Sitten matka taas jatkui.
Vajaa puolessa valissa matkaa meilta loppuin bensa. Pysahdyimme huoltoasemalle, mutta sielta oli kait sahkot poikki tai jotain, joten emme pystyneet tankata. Olimme sitten kolme tuntia keskella Siperian vuoristoa ja mitaan ei tapahtunut. Takanamme istuva paikallinen poika osasi hieman englantia, joten kysyimme hanelta, miten kauan tassa viela menisi. Han ei tiennyt, mutta antoi meille lahjaksi tulitikuista tehdyn pienen talon. Se oli valmistettu kylassa, jossa han asuu.

Nyt taytyy lopettaa, jatkan myohemmin. Olemme nyt Mongoliassa Ulan Baattarissa. Eilen illalla saavuimme. Heido.

Juna matka Siperian halki oli aivan mahtava! Plastkarny luokassa oli tunnelmaa ja venalaista meininkia. Kaikki muut matkustajat olivat venalaisia ja oikeastaan kukaan ei osannut englantia. Ihmiset puhuivat meille vain venajaa, me heille suomea ja englantia. Kaikki olivat todella ystavallisia, tarjosivat ruokaa ja juomaa ja olivat kiinnostuneita, minne olimme matkalla. Tuntui, etta koko ajan joku tarkkaili puuhiamme, mutta positiivisella ajatuksella.
Vaunussamme oli varmaankin yhteensa noin 52 matkustajaa. Me kaikki nukuimme samassa, yhtenaisessa tilassa kerrossangyissa, vain ohuet vaneriseinat jakoivat vaunua neljan hengen loosseihin. Melkein keskella vaunua kulki kapea kaytava ja kaytavan toisella puolella, loossia vastapaata oli viela raiteiden suuntasesti kerrossankyja, joissa alimmat sangyt sai paivaksi muutettua poydaksi ja kahdeksi tuoliksi. Myos loossien keskella oli poydat. Me Saanan kanssa nukuimme raiteiden suuntaisissa ylapedeissa vierekkaisissa loosseissa. Loossit olivat vain viitteellisia tilan jakajia, koska kaikki oliskelivat kaikkialla.
Tutustuimme moniin kivoihin ihmisiin junassa. Kanssa matkustajiemme keski-ika oli noin 50-60 vuotta. Nuorin matkustajista oli kuusi ja vanhemmat yli 70, lahemmas 80 vuotiaita. Ika ei kuitenkaan haitannut tutustumista, eika kieli. Paras tuttavuus vaunussa oli kylla 12-vuotias Sergei poika ja 60-vuotias Villapaitamies. Sergein kanssa pelasimme paljon kortia, han opetti meille kahden tyomiehen kanssa venalaisen korttipelin ja mina Sergeille kympinkaadon, ja hopettelimme kaikenlaista omilla kielillamme. Sergei yritti opettaa minulle venajaa Scooby-Doo -lehden avulla, mutta ei oikein onnistunut, kun en tienyt, mita sanat tarkottivat.
Me tarjosimme Sergeille ja muille kannamatkustajille suomalaisia karkkeja ja he meille omenoita. Oli janna huomata, miten kaikki olivat niin avokatisia ja ystavallisia heti alusta saakka. Vaikka ihmiset eivat edes tunteneet toisiansa, niin silti kayttaydyttiin kuin oltaisiin oltu ystavia jo pitkaan. Ehka paras esimerkki oli Saanan loossissa nukkuvat keki-ikaiset. Kun juna lahti liikkeelle, luulimme heidan kaikkien tuntevan toisensa ennestaan, koska he soivat ja joivat samoja antimia samaan aikaan, mutta lopulta paljastui, etta kukaan heista ei tuntenut toisiansa ennen tata junamatkaa. Samoin minun loossissani nukkui vanha nainen ja mies, joita luulin pariskunnaksi, mutta nainen jaikin junasta pari pysakkia aikaisemmin! Naisen lahtiessa ovelle odottamaan junan pysahtymista mies nukkui, mutta kun juna pysahtyi, mies herasi ja meni ikkunan viereen vilkuttamaan naiselle. Nainen oli kuitenkin jo ehtinyt menna.
Kaikki olivat junassa kuin yhta perhetta. Vaunu oli kuin oma maailma. Ihmiset hengittivat ja elivat samaan tahtiin. Kaikki menivat lahes samaan aikaan nukkumaan ja samaan aikaan myos herattiin ja syotiin. Kaikkien ajantaju oli yhtalailla sekaisin matkustaessa viiden eri aikavyohykkeen lapi- ihmiset elivat Moskovan ajassa. Kukaan ei oikein tiennyt onko nyt paiva vai aamu heratessa, koska ulkona oli niin valoisaa, mutta muuten tuntui aamulta.
Paivat junassa kuluivat rauhallisesti. Katselimme maisemia, luimme kirjoja, soimme ja juttelimme ihmisten kanssa. Maisevat olivat kauniita ja varikkaita, koska ruska-aika oli juuri alkanut. Aina valilla ohi vilisti vanhoja, ransistyneita kylia. Jos kavi hyva tuuri, saattoi valilla nahda myos muutaman kylan asukkaan kulkemassa mutaisella tiella tai kykkimassa puutarhassa. Kerran nain asemalla norkoilemassa pari nuorta 80-luvun talvitakeissa. Kylissa oli myos yleensa lehmia ja muista elaimia, jotka kulkivat vapaasti pihoilla. Yhtena aamuna nain sonnin kakalla metsan laidalla.
Matkustimme junassa yhteensa kolme kokonaista paivaa, yhden puolikkaan ja aamun. Kun jaimme junasta pois Irkutskissa, moni tuli hyvastelemaan meidat ulos asemalla ja toivotti onnea ja hyvaa matkaa. Eras Irkutskissa asuva nainen saattoi meidat aseman paaovelle saakka ja varmiste, etta tiedamme, minne olemme matkalla ja miten.
Huomen aamulla aiomme lahtea pariksi paivaksi Olkholmin saarelle Baikal-jarvelle. Tanaan olemma tutustuneet Irkustkiin, Siperian Pariisiin. Jep, tama on lahes kuin Pariisi, mutta pienempi. Osa taloista ovat todella vanhoja ja koristeellisia, mutta osa taas moderneja nelioita. Kontrasti on hupaisa. Valilla kavelee keskella tonttukylaa ja valilla keskella mita tahansa kaupunki. Pariisin lisaksi Irkutsk muistuttaa minusta hieman Parnuuta, talot ovat saman henkisia. Angara-joen ranta on taas sekoitus Toolonlahtea ja Seinea. Pidan tasta kaupungista.
Olisimme halunneet tutustua lahemmin vanhojen talojen arkkitehtuuriin ja sisutukseen paikallisissa talomuseoisssa, mutta harmiksemme molemmat museot olivat suljettuja. Museoiden sijasta kavimme katsomassa Leninin suurta patsasta ja istuimme joen rannassa. Ulkona oli aika lamminta, jotain reilua kymmenta astetta ja aurinki paistoi. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut pistaa niin paljon vaatetta paalle kuin Pietarissa ja Moskovassa, vain ohuet housut ja pitkahihainen riittivat.
Koska taalta suoraan junalla UlanBaatariin matkustaminen maksaisi aika paljon, aoimme menna Mongoliaan Ulan Uden kautta. Kalliiseen hintaan syypaa on se, etta suoran matkan voi tehda vain kupenyyssa eli 2. luokassa. Emme kuitenkaan aio tutustua Ulan Udeen mitenkaan kummemmin, vaan lademme sielta pois heti ensimmaisella bussilla, joka lahtee UB:hen. Ulan Udeen lahdemma maanantai-iltana jualla, istumapaikoilla.

Nakemisiin

Yollinen juna ei ollutkaa kamala! Olimme valmistautuneet maitojuna kaltaiseen menoon, mutta penkit olivatkin pehmeat ja saadettavat ja vaunussa oli lamminta. Tietenkin jossain vaiheessa yota jalat eivat meinaa loytaa oikeaa paikkaa ja selkaa alkoi pakottaa, mutta muuten matka meni hyvin. Vahan ennen Moskovaa koko juna heratettiin radiomusiikilla.
Moskova ei ole niin mahtipontinen kaupunki kuin Pietari, mutta karumpi. Se ei kuitenkaan haittaa, koska rakennukset ovat matalempia, mika tekee kaupungista myos inhimillisemman. Taalla kadut ovat kuin Helsingissa: taynna sylkea ja liiskautuneita purukumeja. Pietari oli toisellainen. Pietarista jai sellainen morkomainen mielikuva. Ehka minun pitaa palata joskus viela PIetariin ja selvittaa valimme....
Heh, ostettiin meille muuten vahingossa kolmanteen luokkaan paikat Siperian junaan! Luultiin, etta meidat oli ymmarretty oikein. Ei ihme, etta liput maksoivat vain 80 euroa kipale. Aika mielenkiintoista.
Nyt lahden lampimaan suihkuun pitkasta aikaa, viimeksi tuli vain kylmaa vetta, ja sitten nukkumaan.

Aidille tiedoksi: olemme sittenkin yota Moskovassa, koska liput junaan saatiin vasta huomiseksi. Huomenna juna lahtee 13.35 ja on Irkutskissa 18. paiva aamulla kello 5.30.

Moi.

Huu, taalla nyt ollaan paiva oltu. Tuntuu kumalta, taa konekkin lahti asken kirjoittamaan hindia.
Eilinen bussimatka oli mielenkiintoinen. Kaikilla venalaisilla oli paljon evaita mukana: munia, suolakurkkua, isoooo kasa voileipia, valkosipulia ja lihapullia. Kaikki puhui vain venajaa, meillekin. Bussi pysahtyi ennen rajaa pari kertaa, ensimaisella ostamaan halpaa kalaa kassikaupalla ja toisella Raja Markettiin, josta kaikki osti isoja possun takapuolia. Yksi pappa osti ainakin kolme! Meita vahan nauratti.
Bussimatka kesti jotain yhdeksan tuntia eli oltiin taalla vasta kymmenen aikoihin. Bussissa oli eras kiltti mamma lapsenlapsensa kanssa ja he auttoivat meita loytamaan pankin, jossa saatoimme vaihtaa rahamme rupliksi. Nainen ja tytto asuivat Suomessa Nokialla, mutta tulivat hammaslaakariin tanne - tytolla oli hamasraudat.
Pietari on todella massiivinen. Talot ovat korkeita ja tiilet isoja, autokaistat ainakin kolmen auton mentavia ja katukivet jattilaisen jaloille. Tuntuu todella kummalta. Olemme tanaan vain kavelleet ympariinsa ja katselleet paikkoja. Olen nayttanyt ihan puliaiselta, koska vaatetta on ollut ihan sikana paalla ja housut lorpsahtaneet. Taalla on aika kylma, mutta silti kaikilla naisilla on korkkarit, sukkahousut ja toppatakit. Kadut ovat siisteja ja ihmisilla on kultahampaita.
Ihmiset ovat taalla myos todella ystavallisia. Jos olemme jossain jonossa, ihmiset alkavat juttelemaan kaikenlaista meille venajaksi ja englanniksi ja auttavat, jos voivat. Kieli on kylla todella kummaa, sita ei vain tajua mitenkaan.
Tana yona lahdemme yhdelta junalla Moskovaan kolmannessa luokassa. Saa naha, mitakohan vastaan tulee. Sita odotellessa yritamme pysya lampimina hostellin suojassa ja ottaa selvaa seuravista junista.

Ps. Huoneessamme nukkui roomalainen Mauro, joka sanoi, etta voimme kutsua hanta Mauriksi suomalaisittain. Kun kerroin tuntevani Mauri nimisen koiran, kielsi han meita kutsumasta hanta enaa Mauriksi. He, hauska tyyppi.